Yhdenvertaisuutta etsimässä

1. Feminismi – irti ihmisten ennalta määrittelystä? 

Hiljattaisessa Facebook-keskustelussa sain linkin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien TED-puheeseen, joka oli paitsi lennokas ja hyvä puhe, myös tiivisti monia feminismin ydinajatuksia. Poimin puheesta yhden sellaisen ja analysoin sitä hieman. Luvassa voi olla hiusten halkomista, mutta kuuluuhan pääaineeni yliopistossakin filosofian alaan.

”Genderin (eli sosiaalisen sukupuolen) ongelma on, että se määrittelee ennalta millaisia meidän pitäisi olla sen sijaan, että tunnustaisi millaisia olemme.”

Jäin miettimään, mistä sitten tulee se, ”millaisia me olemme”? Sosiaalinen sukupuoli (gender) on osa kasvatuksessa annettavia preskriptioita eli ennalta määrittelyjä. Siihen sisältyy juuri väite: ”Tällainen sinun kuuluu olla”. Kasvatuksen täytynee, realistisesti ajatellen, jossain määrin olla aina preskriptiivistä. Jollei se olisi preskriptiivistä, meillä tuskin voisi olla yksilöiden kesken jaettuja sosiaalisia käytäntöjä – siis mitään muitakaan kuin sukupuolirooleja. Jos preskriptiivisyys on ongelma juuri genderissä, miksi se ei olisi ongelma myös muissa kasvatuksen antamissa malleissa?

Filosofisesti ottaen voidaan väittää, että mikä tahansa teko, jolla lasta rohkaistaan tekemään ylipäänsä jotakin, on preskriptiivinen. Jos aikuinen antaa poikalapselle leikkiauton siksi, että poikien kuuluu leikkiä autoilla, se on preskriptiivistä, ja kunnon feministi tuomitsee tämän. Jos aikuinen antaakin lapselleen valikoiman leluja ja kysyy, millä näistä haluaisit leikkiä, sekin on preskriptiivistä. Valikoimassa on kuitenkin vain tiettyjä leluja. Miksi juuri niitä tiettyjä? Jos sieltä puuttuu jokin kuviteltavissa oleva lelu, miksi se puuttuu, ja miten tämä vaikuttaa lapseen? Korostan, että valikoiman kautta lapselta kuitenkin suljetaan pois joitakin toimintoja, joista hän voisi periaatteessa olla kiinnostunut – mikäli hänelle vain tarjottaisiin mahdollisuus niihin. Täten käsitteellistettynä tilanteessa on mukana sama perusongelma kuin gender-roolin opettamisessa. Siis ongelma, mikäli silkka preskriptiivisyys on ongelma.

En kuitenkaan usko, että moni feministi tosissaan pitää kasvatuksen preskriptiivistä luonnetta ongelmana. Moinen olisikin älytöntä. Varmasti heistä useimmat haluavat kasvattaa lapsia esimerkiksi toteuttamaan joitakin käsityksiä suvaitsevaisuudesta tai muista ihanteista. Jos näin on, mikä silloin voi olla genderin todellinen ongelma? Väittäisin, että yksinkertaisesti epätoivottu tai vääräksi koettu preskriptiivisyys. 

Tässä mielessä on siis harhaanjohtava vastakkainasettelu, että gender-kasvatus määrittelee meidät ennalta, kun taas jokin muu kasvatus voisi ihan puhtaasti ”tunnustaa millaisia me olemme”. Feminismiä mainostettaessakin voitaisiin sanoa suoraan, että tämä aate ei merkitse loppua ennaltamäärittelylle eli preskriptioille, vaan pikemminkin tiettyjen huonoksi koettujen preskriptioiden loppua. Sitten voi aktiivisesti kuvailla ja puolustaa niitä preskriptioita, joita edelleen kannattaa.

Näin tullaankin olennaiseen kysymykseen: miksi jotkin preskription erityistapaukset tai lajit ovat epätoivottuja tai vääriä, ja toiset taas hyväksyttäviä? Jos hyväksyttävä preskriptio ei voi perustua ennakkokäsitykseen sukupuolesta, mihin se sitten voi perustua? Sen täytynee kuitenkin perustua ennakkokäsitykseen jostakin kategoriasta, johon kasvatettava lapsi sijoitetaan. Esimerkiksi voisi käydä ihmisyys: lapselle tarjottu leluvalikoima voisi heijastella preskriptiivistä käsitystä siitä, millaisten tavaroiden kanssa pienen ihmisen (ei siis pojan tai tytön) tulisi päästä kosketuksiin. Mutta mihin tämä preskriptiivinen käsitys puolestaan voi nojata? Arvoihin kaiketi, ja mistä ne nyt sitten tulevat? Sitä voi miettiä.

Vastavetona gender-preskriptioille Chimamanda Ngozi Adichie heittää:

”Mitä jos lasten kasvattamisessa keskittyisimme kykyyn genderin sijasta? Mitä jos lasten kasvattamisessa keskittyisimme kiinnostukseen genderin sijasta?”

Hyviä kysymyksiä. Kokeillaan pois vaan. Itse näen ihan mielelläni lasten kasvatuksessa fokuksen vaihtoa genderistä kykyyn ja genderistä kiinnostukseen. Lienee silti totta, että lapsen kykyjen ja kiinnostusten esiin saattaminen vaatii jonkinlaista preskriptiivistä toimintaa, vaikka preskriptio ei liittyisikään juuri sukupuolikäsityksiin. (Ihminen ei ryhdy mihinkään pelkästään sen perusteella, mitä hän ”on”, irrallaan muista – muutenhan olisimme vain välittömiä ilmentymiä biologisista rakenteistamme). Jos hyväksyttävä preskriptio ei liity sukupuolikäsityksiin, se liittyy silloin ehkä juuri ihmiskäsityksiin. Mutta myös ihmiskäsitykset ovat kiistanalaisia eivätkä itsestäänselvyyksiä. Niitä on monenlaisia ja niitä voi perustella eri tavoin. Erimielisyydet hyväksyttävistä tai suotavista preskriptioista kasvatuksessa, tai muussakaan toisten ihmisten kohtelussa, eivät varmastikaan lopu feminismin myötä.

2. Salakavala etuoikeuspuhe

Eräs nykypäivän tasa-arvokeskustelujen piirre, joka mielestäni ansaitsee kriittistä tarkastelua, on etuoikeuspuhe. Se tarkoittaa diskurssia, jossa tiettyjen ominaisuuksien perusteella rajautuvat ihmisryhmät ovat etuoikeutettuja verrattuna joihinkin muihin. Poimin etuoikeuspuheesta esimerkkejä Voima-lehdestä. Niiden etuna (ellei etuoikeutena) on se, että ne ovat eksplisiittisiä ja pyrkivät myös selittämään, mitä etuoikeuden käsite tarkoittaa.

”Etuoikeutettuja ovat esimerkiksi heterot, terveet, valkoihoiset ja miehet, sillä heitä syrjitään harvoin näiden ominaisuuksien takia.”

”... etuoikeus on yhteiskunnan rakenteissa. Se näyttäytyy syvemmällä tasolla kuin etuoikeutetut – ne, joiden ehdoilla yhteiskunta toimii – arjessaan tajuavat. Siksi etuoikeus on nostettava näkyviin.”

Sanon heti alkuun, että ymmärrän kyllä hyvin, miksi ryhmien ”etuoikeuksista” puhutaan. Silti pienikin miettiminen paljastaa, että se on metafora monimutkaisemmalle todellisuudelle.

Ihan ensimmäiseksi mieleeni tulee kysymys, ovatko nämä ryhmiä rajaavat ominaisuudet mitattavia. Esim. määrittyykö seksuaalinen suuntautuminen asteikolla enemmän hetero/homo – vähemmän hetero/homo? Vai ovatko ne absoluuttisesti todettavia, tyyliin valkoinen – ei valkoinen? Kolmas vaihtoehto, jonka keksin, on että ryhmiä rajaavat ominaisuudet ovat katsojan silmässä. Jokaisella katsojalla on oma näkemyksensä siitä, onko katsomisen kohde valkoinen, terve, mies tai muuta sellaista. Tähän voidaan yhdistää vielä se, mitä määreitä ihminen liittää itse itseensä.

Lyhyesti sanottuna en ole vielä koskaan kuullut, millä tavalla esimerkiksi valkoiset tai heterot pitäisi määritellä, jotta heidän etuoikeuksistaan voitaisiin mielekkäästi puhua. En rupea esittämään arvailuja siitä, miten vaikkapa ”feministit” sen varmaan tekisivät. Kukin, jonka mielestä etuoikeuspuheessa on jotakin järkeä, saa antaa minulle oman ehdotuksensa (tai väistää / torpata koko kysymyksen). Minusta etuoikeuspuhe on kyllä ymmärrettävää ja koskettaa varmastikin ihan todellisia ongelmia, mutta samalla se on eettisesti ongelmallista ja epistemologisesti hämärien oletusten vaivaamaa. En itse mielelläni harrasta etuoikeuspuhetta. Selitän seuraavaksi omaa kantaani hieman tarkemmin.

Kun esimerkiksi sanotaan ”valkoiset ovat etuoikeutettuja”, mitä se tarkoittaa? Koska en tiedä, miten valkoiset pitäisi määritellä, tulkitsen vapaasti: se kuvaa todellisuutta, jossa vaaleampi ihonväri korreloi joidenkin arvossa pidettyjen asioiden kanssa, esim. korkeamman tulotason ja koulutuksen. Vastaavasti tummempi ihonväri korreloi matalamman tulotason ja koulutuksen kanssa. Ja en epäile etteikö tämän taustalla olisi osaltaan syrjintää, jota pitääkin ehkäistä. (Sopivista keinoista ehkä sitten myöhemmin).

Kuitenkin, kun yllä kuvattu tilanne ilmaistaan kiteytyksellä ”valkoiset ovat etuoikeutettuja”, siihen sisältyy ongelmia, joita ei voi sivuuttaa. Esimerkiksi matalasti koulutetut ja pienituloiset vaaleaihoiset ihmiset asetetaan hankalaan asemaan. Puhe ”etuoikeuksista” liittyy semanttisesti sääty-yhteiskuntaan ja säätyjen privilegioihin eli erioikeuksiin. Kun etuoikeuspuhetta sovelletaan ihonväriin, se tuottaa vaikutelman, että ”valkoiset” muodostavat selkeästi rajatun säädyn, jolla on eri privilegiot kuin muun värisillä. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa, tai ainakaan ei ole epistemologisesti oikeutettua sanoa niin ellei ole yhteisesti todettu, ketkä kaikki ovat valkoisia. 

Epistemologisen hämäryyden lisäksi etuoikeuspuheeseen liittyy eettisiä ongelmia. Käytetään edelleen esimerkkinä lausetta ”valkoiset ovat etuoikeutettuja”. Voi ymmärrettävästi olettaa, että sen toisteleminen lietsoo katkeruutta myös niitä valkoisiksi miellettyjä ihmisiä kohtaan, joiden asema yhteiskunnassa on heikko. Tämä ei mene eettisesti ihan nappiin. Niin kuin ei tietysti mene sekään, jos katkeruus kohdistuu hyväosaisiin valkoisiksi miellettyihin ihmisiin. (Ja jälleen ilmassa väreilee kysymys, miksi itse kukin mieltää jotkut ihmiset valkoisiksi ja toiset ei-valkoisiksi.)

Lopuksi nostan esiin ajatuksen, että etuoiketut ovat niitä, ”joiden ehdoilla yhteiskunta toimii”. Kun minä esimerkiksi olen pigmentiltäni hyvin vaalea, urospuolinen (eli mies?) ja korkeasti koulutettu kaveri, niin olen varmaan monen mielestä sellainen, jonka ehdoilla yhteiskunta toimii. Haluan tarkentaa tätä: on luultavaa, että yhteiskunta toimii enemmän minun ehdoillani kuin jonkun esimerkiksi tummemman, ei-urospuolisen, tai matalasti koulutetun kanssaihmisen. Ero voidaan uskottavasti olettaa, mutta se on aste-ero eikä absoluuttinen ero.

Tässäkään kohtaa ei minun mielestäni voida panna keskustelulle pistettä ja kääriä hihoja. Mitä nimittäin tarkoittaa – tai missä kaikessa näkyy – yhteiskunnan toimiminen jonkin ryhmän ehdoilla? Palataan Voima-lehteen:

”Puheet homosaatiosta, eli homouden korostamisesta, ovat täyttä skeidaa: heteroseksuaalisuus se vasta tunkeekin lehdistä ja telkkarista, kuten aina ennenkin. Sitä on vaikea tajuta, koska heterohääohjelmia ei kutsuta heterohääohjelmiksi.”

Se, että lehtien ja tv:n sisällöissä korostuu heteroseksuaalisuus, voi johtua monista seikoista. Yksi näistä seikoista on kuitenkin aivan epäilemättä se, että heteroseksuaalisuus on tilastollisesti paljon yleisempää kuin homoseksuaalisuus. Onko jonkun ominaisuuden silkka tilastollinen yleisyys määriteltävissä ominaisuuden kantajien etuoikeudeksi? On vaikea kuvitella, että heterous ja homous voisivat tästä lähtökohdasta ikinä tulla edustetuiksi julkisuudessa 50/50-periaatteella – ja vaikea nähdä, miksi niin pitäisi eettisesti katsoen olla.

Jos vastaus kuuluu, että homouden pitäisi näkyä mediasisällöissä yhtä paljon kuin heterouden, koska homous on syrjitty ominaisuus, siinä tehdään kehäpäätelmä: homous on syrjittyä, koska homous näkyy mediassa vähemmän, koska homous on syrjittyä, ja niin edelleen. Mitä järkeä? Jos yhdenvertaisuutta edustamaan riittää vaatimus, että homouden pitäisi näkyä mediassa enemmän kuin nykyään, niin miten paljon enemmän ja millä perusteella? 

Lisäksi puheet ryhmistä, joiden ehdoilla ”yhteiskunta toimii”, hämärtävät yhden olennaisen seikan: se, mitä sanomme yhteiskunnaksi, koostuu monista eri verkostoista ja ihmiskohtaamisista, joissa ”etuoikeuspisteitä” luultavasti saa vaihtelevasti erilaisista ominaisuuksista. Olisi siis ongelmallista sanoa, keiden ehdoilla yhteiskunta absoluuttisessa mielessä toimii, ja keiden ehdoilla se absoluuttisesti ei toimi, ja lähteä siltä pohjalta tekemään  kaikille reilua tasa-arvopolitiikkaa.

Syyttäkää minua kyynisyydestä (tai mistä haluatte), mutta näen etuoikeuspuheen yhtenä peruselementtinä katkeruuden tai sanoisinko klassisen herravihan. Sen kanavoimiseksi ja kenties myös lietsomiseksi konstruoidaan ominaisuuksien mukaan rajattuja, vastakkain aseteltavia ihmisryhmiä. Kun näiden ryhmien kokoonpanot tai jäsenyydet lienevät joka tapauksessa tulkinnanvaraisia, kysymys on ennen kaikkea siitä, kenen tulkinnat ja kenen määrittelyoikeudet saavat vallita. Tasa-arvokeskustelu ja -politiikka on tässä mielessä raakaa valtataistelua, mitä ei kannata yrittää maskeerata piiloon. En ole varma, kenen puolella oikeus näissä keskusteluissa on, mutta sen puutteessakin voi aina hakea puolelleen voimaa. Niinhän politiikka pelaa ja asiat muuttuvat. Tuskin mitään tavoitetta on saatu läpi sillä, että joku olisi esittänyt sille kaikkien mielestä vakuuttavat filosofiset perustelut.