maanantai 13. toukokuuta 2019

Uhriutumisen sosiologiaa

Suomalaisessakin keskustelussa, niin yksityisesti kuin medioissa, törmää silloin tällöin termiin ”uhriutuminen”. Milloin kukakin uhriutuu eli esiintyy uhrina saadakseen myötätuntoa ja tukea. Nyt tästä ilmiöstä on saatavilla kokonaisen kirjan verran dokumentaatiota ja analyysia: Rise of the Victimhood Culture, jonka on kirjoittanut kaksi sosiologia, Bradley Manning ja Jason Campbell. He kiinnittävät huomiota moraalikulttuurin muuttumiseen, joka näkyy selvimmin USA:n yliopistokampuksilla.

Moraalikulttuuri tarkoittaa kirjoittajien mukaan yhteisössä tai yhteiskunnassa vallitsevia konfliktien käsittelyn tapoja. Kirjassa erotetaan kolme moraalikulttuurin tyyppiä, joista kunniakulttuuri (honor culture) ja arvokkuuskulttuuri (dignity culture) ovat aiemminkin käytettyjä sosiologian käsitteitä. Uhriuskulttuuri (victimhood culture) on uusi tulokas, näin kirjoittajat väittävät, sekä ilmiönä että terminä. Mitä erityispiirteitä eri moraalikulttuureilla sitten on?

Kunniakulttuurissa moraalinen auktoriteetti on suurin niillä ihmisillä (yleensä miespuolisilla), joiden katsotaan säilyttäneen kunniansa parhaiten – käytännössä usein vahvimmilla ja aggressiivisimmilla. Heidän sanansa painaa, heidät nähdään uskottavina. Ihmiset kasvatetaan eli sosialisoidaan puolustamaan kunniaansa, jota voivat loukata monenlaiset puheet, ilmeet ja eleet. Kunniaa puolustetaan henkilökohtaisella, väkivaltaisella kostolla, ellei loukkaajalta sitten haluta ottaa vastaan esimerkiksi rahallista hyvitystä. 

Arvokkuuskulttuurissa moraalista auktoriteettia tuo yleinen ihmisarvo sekä arvokas käytös eli esimerkiksi itsehillintä. Sanallisia loukkauksia, jotka kunniakulttuurissa voitaisiin laskea kostamisen arvoisiksi, ei arvokkuuskulttuurissa tarvitse useinkaan huomioida. Ylenmääräistä herkkyyttä voidaan jopa vähätellä ja kehottaa loukkaantujaa niin sanotusti kasvattamaan paksumpi nahka. Vakavammat loukkaukset, kuten väkivallanteot, nähdään aitoina hyökkäyksinä ihmisen arvokkuutta vastaan, mutta niitäkään ei yleensä kosteta henkilökohtaisesti. Arvokkuuskulttuurissa vedotaan kolmansiin osapuoliin kuten poliisiin ja oikeuslaitokseen, joille konfliktin käsittely on ikään kuin delegoitu.

Mikä sitten on tämä uusi uhriuskulttuuri? Se yhdistää piirteitä molemmista edellä mainituista. Mitä moraaliseen auktoriteettiin tulee, ihmistä tarkastellaan sen mukaan, voidaanko hänet laskea yhteiskunnan marginaalisiin tai sorrettuihin ryhmiin. Mitä useampiin sorrettuihin kategorioihin kuuluu, sen enemmän saa edellyttää muilta hienotunteisuutta ja huomautella muiden käytöksestä. Uhriuskulttuurissa ollaan herkkiä loukkauksille, kuten kunniakulttuurissa, mutta konfliktien käsittelemiseksi vedotaan kolmansiin osapuoliin. Näitä voivat olla viranomaiset tai, nykyisessä viestintäympäristössä hyvin luontevasti, sosiaalista mediaa käyttävät kanssaihmiset.

Manningin ja Campbellin mukaan uhriuskulttuurin juuret ovat Yhdysvaltain akateemisissa ympäristöissä, joissa poliittisesti vasemmistolaiset diskurssit ovat vallitsevia. Näissä diskursseissa marginaalisia ja sorrettuja ryhmiä ovat esimerkiksi ei-valkoihoiset, naiset, homoseksuaalit tai muut seksuaalivähemmistöt sekä vammaiset. Kirjoittajat toteavat, että uhriuskulttuurin logiikka on levinnyt yliopistojen ulkopuolellekin, niin että nykyään moniin eri ryhmiin laskettavat ihmiset voivat puhua sorretusta asemastaan ikään kuin hankkiakseen moraalisia ”pisteitä”. On olemassa ja dokumentoitavissa myös poliittisesti oikeistolaista uhriutumista. Kuitenkin uhriuskulttuuri liittyy vahvimmin vasemmistolaisiin yliopistoihmisiin, ja niinpä sen mukana kulkee vasemmiston piirissä vallitsevia näkemyksiä siitä, millä muuttujilla ihmiset on luontevaa jaotella sorrettuihin (oppressed) ja etuoikeutettuihin (privileged). Etuoikeutetun ominaisuuksia ovat esimerkiksi valkoihoisuus, miespuolisuus ja heteroseksuaalisuus.

Ehkä paras kiteytys, joka tämän kirjan sivuille mahtuu on, että moraali itsessään sisältää eriarvoisuuden siemenet. Luulenpa, etten ole koskaan kuullut asiaa sanottavan näin suoraan. Uusi moraali petaa aina uuden eriarvoisuuden, koska ihmiset mukautuvat moraalikoodeihin vaihtelevissa määrin. Moraalisia yksilöitä arvostetaan ja heidän kanssaan halutaan tehdä yhteistyötä, moraalittomia paheksutaan ja syrjitään. Mutta kenellä on viimeinen sana siitä, mikä käytös on hyvää tai huonoa? Tästä käydään tietenkin toistuvaa vääntöä kaikissa ihmissuhteissa ja -kohtaamisissa. Niin sanotulla uhrimoraalilla on omat ja erityisesti akateemisissa piireissä suositut patenttivastaukset tähän ongelmaan.

Sorretuimpien huolia täytyy kuunnella herkimmällä korvalla, ja etuoikeutettujen on vastaavasti osoitettava nöyryyttä. Kun etuoikeutettu puhuu, sorrettu voi hyvin helposti kokea sen loukkaavaksi, ja tämän kokemuksen oikeutusta ei voi uhrimoraalin puitteissa kyseenalaistaa. Tämän on ilmeisesti tarkoitus tasapainottaa vanhoja eroja erityyppisten ihmisten arvovallassa ja eri ryhmien oikeuksien toteutumisessa. Siksi Manning ja Campbell sanovat, että uhriuskulttuuria voitaisiin ehkä kutsua myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kulttuuriksi, mutta he valitsivat kuitenkin termin uhriuskulttuuri, koska uhrius on yksilöllä nähtävä ominaisuus, kuten kunnia ja arvokkuus.

Tuo sosiaalisen tasapainottamisen logiikka ei sinällään ole vaikea hahmottaa. Kuitenkin, kun tällainen moraaliajattelu astuu jossakin ympäristössä voimaan, arvovalta-asetelmat kääntyvät tietyssä mielessä päälaelleen. Seurauksena ei ole tasa-arvo vaan tilanne, jossa toisilla on enemmän varaa moralisoimiseen kuin toisilla. Tämä voi olla oikein tai väärin, mutta niin kehitys kulkee.

Innokkaimmat uhrimoraalin edustajat voivat jopa esittää, että jokin moraalisesti paheksuttava ominaisuus kuuluu olemuksellisesti joihinkin ryhmiin. Esimerkiksi eräs korkeakouluopettaja tiivisti valkoisuuden merkityksen opiskelijoilleen niin, että ”jos on valkoinen, on rasisti, piste.” Tällaisten puheiden merkityksistä voi aina saivarrella, mutta ne voivat varmasti luoda sellaisen ilmapiirin, jossa tietynlainen ihminen on moraalisesti arveluttava pelkästään olemalla läsnä. Yhdysvaltainkin kampuksilla on nähty opiskelijatapahtumia, joista valkoisiksi miellettyjen on toivottu pysyvän poissa. Järjestäjät ovat perustelleet toivetta sillä, että muiden ryhmien edustajat voisivat kokea olonsa turvalliseksi. Jälleen kerran, koska nämä muut nähdään historiallisesti alisteisina valkoisiin nähden, heille suodaan etuoikeus moralisoida valkoisia, minkä ilmeisesti on tarkoitus kompensoida tähänastista alistamista.

Mikä sitten aiheuttaa vaihtelua moraalikulttuureissa? Miksi uhrikulttuuri on nousemassa valtavirtaan juuri nyt? Tässä kirjoittajat nojaavat sosiologi Donald Blackin teorioihin, joissa sosiaaliset rakenteet toimivat selitystekijöinä. Esimerkiksi kunniakulttuuri viihtyy ympäristöissä, joissa ihmisillä ei konfliktin puhjetessa ole juuri mahdollisuuksia vedota itseään korkeampiin auktoriteetteihin. Tällöin suora toiminta voi olla ainoa keino ratkaista konflikti, ja väkivaltainen maine on luultavasti paras suoja konflikteilta vastaisuuden varalle. Antiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa kunniakulttuuri on ollut Euroopan hallitseva moraalikulttuuri.

Arvokkuuskulttuurin nousu myöhempänä aikana on liittynyt valtioiden vahvistumiseen. Valtiot ovat tarjonneet ihmisille välittäjiä konflitkinratkaisuun, kun poliisit ja oikeusoppineet ovat olleet, no, ensinnäkin olemassa, mutta ajan myötä myös yhä paremmin tavoitettavissa. Ylimenokaudella valtion on kuitenkin täytynyt näyttää kunniakulttuurin edustajille kaapin paikka ja väkisin estää näitä harjoittamasta omaa, suoralle kostolle ja pelottelulle perustuvaa oikeuttaan. Arvokkuuskulttuuri tarjoaa mahdollisuuden jättää pienet loukkaukset syrjään ja keskittyä vakavampiin.

Uhrikulttuuri edellyttää kirjoittajien mukaan omanlaisiaan sosiaalisia olosuhteita. Se vaatii monimuotoisuutta, esimerkiksi erilaisia etnisiä ryhmiä ja seksuaalisia suuntauksia samassa yhteisössä; sitä, että ihmiset voivat tehdä konflikteistaan julkisia ja etsiä tukea laajemmalta yleisöltä (minkä sosiaalinen media mahdollistaa tehokkaasti); sekä sitä, että auktoriteetteja on saatavilla, jolloin konflitkin ratkaisua ei tarvitse hakea kostamalla itse. Lisäksi tarvitaan valmiiksi suhteellisen hyvää tasa-arvotilannetta. Jos jonkintyyppiset ihmiset ovat äärimmäisen huonossa asemassa, he eivät välttämättä edes havaitse konflikteja itsensä ja paremmin asemoituneiden välillä, koska he eivät koe niin sanotusti painivansa samassa sarjassa. Uhrikulttuurin ehdot ovat täyttyneet parhaiten Yhdysvaltain yliopistokampuksilla, mutta niitä löytyy muualtakin.

Kirja on onneksi sekä helppolukuinen että täynnä viitteitä dokumentoituihin tapauksiin, jotka kirjoittajien mukaan ilmentävät uhrimoraalin esiinmarssia. Näissä tapauksissa tulevat käytäntöön uudenlaiset valtasuhteet. Kertaan alla pari esimerkkiä.

Entinen Yalen yliopiston apulaisrehtori Erika Christakis kommentoi avoimessa kirjeessään yliopiston hallinnon ohjeistusta, jossa ennen Halloween-juhlintaa kehotettiin opiskelijoita välttämään loukkaavia (offensive) naamiaisasuja. Christakis kirjoitti, että hän ei ollut varma ennakkosensuurin tarpeellisuudesta, ja että hän luotti opiskelijoiden kykyyn käsitellä mahdolliset loukkaantumiset keskenään, tilannekohtaisesti. Tämä herätti vihaisen protestiliikkeen opiskelijoiden keskuudessa, jonka seurauksena Christakis lopulta jätti tehtävänsä Yalessa.

Mary Spellman, dekaani Claremont McKennan yliopistosta, otti yhteyttä opiskelijaan, joka oli kirjoittanut mielipidetekstin vaikeuksistaan (struggle) meksikolaistaustaisena työväenluokkaisena opiskelijana. Hän kiitti tätä kirjoituksesta ja kutsui tämän luokseen keskustelemaan. ”Meillä on paljon parannettavaa yliopistona ja yhteisönä”, hän kirjoitti, ”siinä miten voimme palvella opiskelijoita, etenkin heitä jotka eivät sovi Claremont McKennan muottiin.” Ei merkinnyt mitään, että hän oli samalla kannalla opiskelijan kanssa ja halusi edistää tasa-arvopäämääriä yhdessä tämän kanssa. Harkitsematon sanavalinta ”muottiin sopimisesta” tulkittiin vihjaukseksi, että meksikolaistaustaiset eivät ole tervetulleita yliopistoon. Seurasi opiskelijoiden mielenosoituksia ja jopa nälkälakkoja, ja dekaani erosi virastaan.

Kansasin yliopistossa puolestaan viestinnän professori Andrea Quenette keskusteli yliopistojen rasismista opiskelijoidensa kanssa. Omasta mielestään hän yritti kuvata oman asemansa etuoikeuksia sanoessaan, että ”valkoisena naisena en ole ikinä nähnyt rasismia[, josta puhumme]”. Opiskelijat tulkitsivat tämän kuitenkin niin, että Quenette etuoikeutetun asemansa turvin yritti kiistää rasismin olemassaolon. He ilmiantoivat professorin yliopiston hallinnolle ja vaativat tämän erottamista. Asiasta suoritettiin tutkinta, ja Quenette todettiin syyttömäksi, mutta hänet erotettiin kuitenkin – virallisesti muista syistä.

Ihmiset ovat aina ja kaikkialla pystyneet käyttämään huhuja ja valheita aseina toisiaan vastaan. Aikoinaan Yhdysvaltain Etelässä mustaa ihmistä saatettiin syyttää rikoksesta ilman todisteita, jolloin tämä herkästi sai paikkakunnan valkoiset miehet peräänsä ja joutui pelkäämään jopa henkensä puolesta. Tällaisissa tilanteissa logiikka oli se, että monet valkoiset odottivatkin mustien olevan roistoja, ja valkoisten huhunlevittäjien sanaa uskottiin lähinnä siksi, että nämä olivat valkoisia ja vahvistivat ennakko-oletuksia mustien taipumuksista. Etelässä vallitsi rasistinen moraalikulttuuri, jossa lisäksi vanhastaan suosittiin epävirallisia kostotoimia (myös valkoisten keskinäisissä kiistoissa).

Uhrikulttuurikin tarjoaa omanlaisensa logiikan, jonka puitteissa huhuja voi käyttää aseina. Manning ja Campbell kuvaavat useita dokumentoituja tapauksia, joissa tekaistu raiskaussyyte yliopistokampuksella on aiheuttanut massaprotesteja ja oletettujen syyllisten painostamista (esimerkiksi tämä). Jälkeenpäin asiat on pyritty selittämään parhain päin ja vetoamaan siihen, että skandaalissa ”kuitenkin kiinnitettiin huomiota todelliseen ongelmaan” (eli siihen, että kampuksilla ylipäänsä joskus raiskataan ihmisiä). Samoja ajatuskulkuja olemme nähneet #metoo-ylilyöntien kanssa. Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia ja niin edelleen. Rasismisyytökset ja raiskaus- sekä ahdistelusyytökset ovat uhrikulttuurissa kovaa valuuttaa, ja uskottavimmin niitä voivat käyttää ei-valkoiset valkoisia vastaan sekä naiset miehiä vastaan. Pelkkä syytöksen todenperäisyyden epäileminen voi olla moraaliton ajatus.

Kerrataan vielä: uhrimoraalin tarkoituksena on aivan ilmeisesti kompensoida erityyppisten ihmisten välisiä arvovaltaeroja siten, että perinteisesti vähemmän arvovaltaisille ihmisryhmille suodaan korostunut moraalinen arvovalta. Kuitenkin, kun tällainen moraaliajattelu astuu jossakin ympäristössä voimaan, arvovalta-asetelmat kääntyvät tietyssä mielessä päälaelleen. Seurauksena ei olekaan tasa-arvo vaan tilanne, jossa toisilla on enemmän varaa moralisoimiseen kuin toisilla.

Mutta tällainen tilanne ei ole itsestään selvästi oikea vastaus mihinkään eriarvoisuuteen. Minun moraalitajuni pitää sitä itse asiassa aika kieroutuneena vastauksena. Näen siinä useita ongelmia:

1) Kuka määrittelee, ketkä voidaan laskea mihinkin sorrettuihin ryhmiin? Esimerkkitapaus tästä ongelmasta on meillä Suomessa käytävä kiista siitä, ketkä voidaan laskea saamelaisiksi ja saamelaisten erityisoikeuksien piiriin. Jotkut sanovat, että saamelaisten pitäisi itse saada päättää, ketkä ovat saamelaisia. Tämä vaatisi kuitenkin, että jo valmiiksi tiedettäisiin, ketkä ovat saamelaisia.

2) Ajatus, että jokin havaittu eriarvoisuus voidaan hyvittää luomalla päinvastainen eriarvoisuus. Ei itsestään selvää! Uhriuskulttuurin puolestapuhujat eivät ehkä edes ajattele, että he olisivat luomassa eriarvoisuutta – tavoitteena on luoda samanarvoisuutta. Mutta, kuten sanottua, moraalisessa yhteisössä samanarvoisuutta voi tuskin ollakaan. Varsinkaan silloin, kun synnynnäinen ominaisuus (valkoinen iho, urospuolisuus, heteroseksuaalisuus) tekee jo ihmisestä moraalisesti arveluttavan.

3) Kukaan ei tunnu tietävän, mitä uhrimoraalilla tavoitellaan. Mitkä ovat ne olosuhteet, joissa kaikki voidaan todeta tasa-arvoisiksi, ja dikotomiat sorrettujen ja etuoikeutettujen välillä voidaan purkaa? Minä luulen, että sellaisia olosuhteita ei ikinä tulekaan, sillä jotkut hyötyvät uhrimoraalista enemmän kuin toiset, ja nämä hyötyjät tahtovat tietenkin pitää uhrimoraalin voimassa olosuhteista riippumatta.

4) Uhriuskulttuurista on vain pieni askel takaisin kunniakulttuuriin. Ota auktoriteetit pois tai korota heidän reagointikynnystään, niin uhriutujat tarttuvat pesäpallomailoihin puolustaakseen itse omaa turvallisuuden tunnettaan. Tästäkin on esimerkkejä Yhdysvaltain kampuksilta, myös Campbellin ja Manningin kirjassa. Arvokkuuskulttuurin ja kunniakulttuurin välillä on pidempi puskurivyöhyke, koska arvokkuuskulttuuri ei rinnasta sanallisia loukkauksia väkivaltaan ja oikeuta väkivaltaista vastaamista niihin.

5) Uhrimoraali voi aiheuttaa ikäviä reaktioita niiden puolelta, joita ei tunnusteta ”sorretuiksi”, varsinkin jos näitä ryhmiä erityisesti paheksutaan ja syyllistetään. Tilannetta pääsevät hyödyntämään esimerkiksi valkoiset nationalistit ja uusnatsit, jotka voivat vain sanoa valkoihoisille: ”tulkaa tänne, täällä teiltä ei viedä moraalista arvovaltaa ihonvärin perusteella”. Eräs esimerkki tällaisesta suosion kalastelusta on julistekampanja ”It’s OK to be white”, jota paheksuttiin kovasti yliopistoissa ja mediassa. Minusta elämme melkoisessa sirkuksessa, jos uusnatsit pystyvät saamaan uusia liittolaisia tai sympatisoijia levittämällä noinkin viattoman näköistä sanomaa.

6) Olen itse tässä uudessa moraalisessa nokkimisjärjestyksessä tosi alhaalla. Useimpien silmissä olen varmasti ”valkoinen”, miespuoliseksi jopa tunnustaudun, ja vaikka voidaan saivarrella ettei kukaan ole 100 % hetero, niin hyvin heteroviritteiseksi olen kyllä itseni kokenut. Nämä ominaisuudet tarkoittavat uhrimoraalissa, että olen lähtökohtaisesti etuoikeutettu. Sitä myöten minulla ei ole juurikaan varaa ottaa itseeni muiden sanomisista tai vaatia hienotunteisuutta, kun taas monet muut ihmiset pääsevät ominaisuuksiensa perusteella moralisoimaan minua täysin vapaasti. En minä halua pahnanpohjimmaiseksi, jos en ole ehdottoman vakuuttunut siitä, että se on oikein. Tässä tapauksessa en ole ihan vakuuttunut, ja siksikin karsastan uhrimoraalia. 

Campbell ja Manning pidättäytyvät muodollisesti uhriuskulttuurin arvostelemisesta, vaikka toteavatkin, että edustavat itse enemmän arvokkuuskulttuuria eivätkä ole uhriuskulttuurin eduista erityisen vakuuttuneita. Heidän kirjansa on pyrkimys käsitteellistää uutta ilmiötä sosiologian kautta eikä niinkään arvioida sitä moraalisesti. Suosittelen kyllä kaikkia moraalin rakentumisesta kiinnostuneita ja/tai aikaansa seuraavia ihmisiä tutustumaan kirjaan.

2 kommenttia:

  1. Kiitos hyvästä ohjelmasta Ylellä! Toivottavasti blogi-kirjoitukset saisivat jatkoa :-) tykkään tavarasi ajatella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos, kiva että olet kuunnellut ohjelmaani! Lisääkin on tulossa syksyn mittaan, mutta ei enää samaa sarjaa. Olen vähän niin kuin jättänyt tämän blogin, nykyisin teen yhteiskunnallisia analyyseja ja kirja-arvioita toiselle sivustolle, eli sieltä voi käydä katsomassa: https://poliittinensafari.com

      Poista