Vaistojen varmuus ja jumalaiset jalat: pikku Myyn nietzscheläinen tanssi

Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta mymmelin lapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.

-Edith Södergran, Maa jota ei ole (katkelma, allekirjoittaneen muokkaama) 

Johdanto

Friedrich Wilhelm Nietzscheä (1844–1900) pidetään yhtenä kaikkein vaikeaselkoisimmista ajattelijoista länsimaisen filosofian historiassa. Tällä klassisten kielten ja antiikin kirjallisuuden asiantuntijalla ei varsinaisesti ollut filosofin koulutusta, mutta yhtä kaikki hänen teoksensa merkitsivät syvällistä muutosta maailman ja ihmisyyden tarkastelussa. Vailla vertaa Nietzschen vaikutus oli moraalifilosofian alueella.

Monet Nietzschen näkemyksistä olivat omaperäisiä, mutta hätkähdyttävintä oli armoton ja tinkimätön kritiikki – ei ole ehkä liioiteltua puhua rienauksesta – jonka hän kohdisti perinteisiin hyvää elämää koskeviin käsityksiin. Siinä missä useimmat Immanuel Kantiin saakka olivat tavalla tai toisella puolustaneet kristillisiä hyveitä, Nietzsche halusi vetää maton niiden alta. Hänen mukaansa nöyryyden, vaatimattomuuden ja itsensä kieltämisen ihanteet olivat tärvelleet ihmisten ammoisen vahvuuden, riemukkaan brutaaliuden, häikäilemättömyyden, heidän vilpittömän ilonsa. Nietzsche esitti, että kristinuskon taustalla olivat negatiiviset, kitkerät tunteet, varsinkin kateus, mikä teki siitä elämänkatsomuksena erityisen viheliäisen. Se oli uskonto pienille ja kipeille ihmisille, jotka sisimmässään inhosivat itseään ja omaa heikkouttaan; Nietzsche arvosti vahvoja ihmisiä, joille oma oleminen ja luonne ei ollut häpeän aihe.

Eräs Nietzschen tunnetuimmista käsitteistä on Übermensch, ”yli-ihminen”. Sana tuli kuuluisaksi 1900-luvulla, kun Saksan kansallissosialistinen hallinto pyrki luomaan ”puhtaan” ja menestyksekkään ihmistyypin, ts. rodun. Natsien Nietzsche-tulkinnoissa oli suuria ongelmia, mutta heille oli varmasti tärkeämpää tukea omia fantasioitaan kuin ymmärtää, mihin Übermensch alkujaan viittasi. Nietzschen eettisten näkemysten läpitunkevana piirteenä on kollektivismin halveksiminen, minkä johdosta natsismi, ainakaan kokonaisuutena arvioiden, olisi tuskin ollut hänelle mieleen. Sitä vastoin Nietzsche kuvasi ihannoivaan sävyyn vahvaa yksilöä, joka oikeuttaa itsensä ja toimintansa vetoamatta auktoriteetteihin tai sääntöihin. Sellainen ihminen saattaa hallita muita tai käyttää heitä hyväkseen – Nietzsche ei nähnyt siinä mitään väärää – mutta hän ei saa oikeutusta tällaiseen toimintaan mistään ideologiasta tai ”säädetystä” maailmanjärjestyksestä. 

Nietzscheläisen ihmisihanteen käytännön toteutusta hankaloittaa, että todelliset ihmiset ovat varmaankin liian sosiaalisia olentoja voidakseen saavuttaa sen. Samalla täytyy muistaa, että Nietzsche ei pyrkinytkään tekemään kohtuullisia hypoteeseja tai toteuttamiskelpoisia suunnitelmia. Hänen filosofiansa oli enemmänkin kaunokirjallista, täynnä aforismeja, intertekstuaalisia viittauksia ja kärjistyksiä. Ehkä siis hänen tulkeikseen sopivat paremmin kirjailijat kuin tutkijat, puhumattakaan poliitikoista. Kirjailija voi lähestyä Nietzschen ajatuksia toisin sanoin ja maalata esiin hänen ideaalejaan, mahdollisesti Nietzscheä tuntematta tai häneen viittaamatta.

Muuan hämmästyttävä esimerkki tällaisesta on Tove Janssonin (1914–2001) muumikirjojen tunnettu henkilöhahmo, pikku Myy. Hänen sanojaan ja tekojaan voi hyvin luontevasti verrata Nietzschen filosofiaan, varsinkin tämän näkemyksiin vahvuudesta, vaistoista ja aggressiosta. En väitä, että hän olisi Nietzschen ihmisihanteen täydellinen ilmentymä, eikä niin rönsyilevästi kuvattua ihannetta voisikaan jäännöksettömästi tiivistää henkilöhahmoon. En myöskään tiedä, tunsiko Tove Jansson Nietzschen kirjoituksia tai ottiko hän niistä vaikutteita. Missään nimessä en yritä esittää pikku Myytä jonkinlaisena yli-ihmisen prototyyppinä, koska yli-ihmisellä ei ole prototyyppiä: se ei ole staattinen ihanne eikä ihmisyyden lopullinen päämäärä. Mutta Myyssä kyllä tiivistyy paljon sellaista, mitä Nietzsche näkyy arvostaneen ihmisissä.

Keveät jalat...

Muumikirjojen filosofiasta ja muumihahmojen psykologiasta on kirjoitettu jonkin verran,* ja asiantuntevat ihmiset puhuvat niistä mielellään, näin olen huomannut. Suosituimpia aiheita ovat Muumipapan ”keski-iän kriisi” (kirjassa Muumipappa ja meri) sekä Mörön eristynyt ja traaginen asema. Nämä ovat koskettavia aiheita, niihin voi samaistua tai niiden äärellä voi pohtia lähimmäisenä olemisen problematiikkaa, niiden äärellä voi kokea myötätuntoa. Tove Jansson ei silti olisi ollut niin suuri kirjailija, eikä ainakaan niin filosofinen, jos ei hän olisi kuvannut myös vierasta ja mahdotonta, eräänlaista räikeää ja johdonmukaista nurinkurisuutta. Harvat muumien tuntijat huomioivat tätä, olettaakseni koska se on niin vierasta, että se jää katseen tavoittamattomiin – ehkä myös niin pientä. Se ei myöskään ole niin liikuttavaa, että meidän sentimentaalinen aikamme herkästi ihastuisi siihen.

Pikku Myyllä on tapana esiintyä ylimielisesti, eikä vähiten silloin kun hän puhuu itsestään. ”Minä olen aina niskan päällä”, sanoo Myy, ja se on kaikesta päätellen totta. Hänellä ei ikinä ole mitään hätää: koskaan häntä ei valtaa ahdistus tai lamaantuminen vaikeuksien edessä. Myy poikkeaa hätkähdyttävästi toisista muumikirjojen hahmoista, koska hänen elämässään ei ole ongelmia, ja juuri tämän takia hän on filosofisesti niin kiinnostava. Lukija pääsee kohtaamaan oivaltavan kuvauksen elävästä olennosta, jolle mikään maailmassa ei tuota vaivaa eikä selvästi ole koskaan ennenkään tuottanut. Myyn vapaus ja hyvä olo loistavat räikeinä toisten heikkoutta ja epävarmuutta vasten, mutta ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle olennolle niillä on myös häiritsevä ja vieras puolensa.

”Vaivalloisuus on epäilyttävää”, kirjoitti Nietzsche teoksessaan Epäjumalten hämärä, ”jumala eroaa sankarista jo tyyppinsä puolesta (minun kielelläni: keveät jalat ovat jumalaisuuden ensimmäinen ominaisuus).” Pikku Myy toimii aina vaivattomasti ja itsevarmasti. Ryhtyy hän sitten rakentamaan köysihissiä majakan seinään tai hiihtämään ensimmäistä kertaa elämässään, onnistuminen on hänelle itsestään selvää:

Pikku Myy seisoi mäellä ja huusi ilosta ja ihailusta. Hän oli rikkonut tynnyrin ja kiinnittänyt kenkiensä pohjiin pari lautaa. –Nyt minä tulen! hän huusi. Hetkeäkään epäröimättä pikku Myy hurahti suoraan mäkeä alas. Muumipeikko katsoi yhdellä silmällä ja näki että hän kyllä selviäisi. Hänen pienet kiukkuiset kasvonsa olivat iloisen varmat ja jalat sojottivat jäykkinä kuin tikut.

Muumipeikko tunsi itsensä äkkiä hyvin ylpeäksi. Pikku Myy laski, kävi miten tahansa, hän sujahti henkeä salpaavan läheltä erästä petäjää, horjahti, mutta pääsi takaisin tasapainoon – sitten hän oli alhaalla ja istahti lumeen nauraen täyttä kurkkua.

Nietzscheläisittäin voisi sanoa, että pikku Myyn vaistot ovat erinomaisessa kunnossa – ovathan  ”kaikkinaiset virheet” Nietzschen mukaan seurausta vaistojen rappeutumisesta (ks. Epäjumalten hämärä). Pikku Myylle virheitä ei satu, eikä hän tunne sitä tekemisen approksimaatiota, jota kutsutaan ”yrittämiseksi”. Hänen varmuutensa on sen laatuista, että joskus hän näyttää itse olevan puhtaasti sitä, mitä tekee: ”Tuolla vilahti pikku Myy rinnettä ylös, oikeastaan näkyi pelkkä liike, häntä itseään tuskin erotti. Tajusi vain, että siinä vilahti jokin rohkea ja päättäväinen, niin riippumattoman vapaa, että kerskailu ja toisille näyttäminenkin oli tarpeetonta.” (Muumipappa ja meri) Myy on välähdys maailmasta sellaisena kuin Nietzsche halusi sen nähdä, ilman eroa olemisen ja tekemisen välillä:

Samoin nimittäin kuin kansa erottaa salaman välähdyksestään ja käsittää viimeksi mainitun salamaksi sanotun subjektin tekemiseksi, vaikutukseksi niin kansan moraali erottaa myös väkevyyden väkevyyden ilmauksista, ikään kuin väkevän takana olisi jokin epämääräinen substraatti jolla muka on vapaa valta ilmaista väkevyyttä tai olla ilmaisematta. Mutta sellaista substraattia ei ole; ei ole ”olemista” tekemisen, vaikuttamisen, syntymisen takana; ”tekijä” on vain luuloteltu tekemisen lisäksi – ei ole muuta kuin tekemistä.

(Nietzsche, Moraalin alkuperästä)

...keveä mieli

Erityisen hyvin pikku Myyn ainutlaatuisuus tulee näkyviin kirjassa Muumipappa ja meri, jossa muumiperhe muuttaa tutusta laaksostaan kaukaiselle majakkasaarelle. Suppean henkilögallerian kaikki hahmot Myytä lukuun ottamatta kamppailevat odotusten, pettymysten ja synkeän turhautumisen kanssa. Koko tarinan liikkeellepaneva voima on Muumipapan kriisi. Kotona on niin helppoa ja tavallista, ettei kukaan tunnu tarvitsevan vahvaa ja tarmokasta isähahmoa. Papan tukahduttava halu kantaa vastuuta, kohdata vaaroja ja olla tärkeä saa hänet liikkeelle: Muumimamman, Muumipeikon ja Myyn kanssa hän lähtee kohti karua ja syrjäistä saarta, etsimään mielekkäämpää elämää.

Perillä ongelmat kuitenkin vain pahenevat. Muumipapan uudisraivaajahenki ei riitä voittamaan saaren ja meren oikkuja, eivätkä hänen sinnikkäät tutkimuksensa paljasta, miksi luonto toimii niin kuin toimii. Pappa vajoaa syvemmälle masennukseen, ja samaan aikaan toisetkin alkavat kokea olonsa hankalaksi. Muumimamma ei alusta pitäenkään tunne saarta kodikseen: niinpä hän pakenee uutta ympäristöä kuvataiteen maailmaan. Muumipeikko taas etsii itsenäistä elämänmallia, ja öisillä retkillään hän kohtaa Mörön, yksinäisyyden ja ahdistuksen inkarnaation, joka on veneen lyhdyn houkuttamana seurannut perhettä Muumilaaksosta asti. Tämän läsnäoloon jo itse saarikin alkaa reagoida huolestuttavalla tavalla: puut ryömivät juurillaan ylös kallioille, ja rannan hiekka virtaa mereen päästäkseen etäämmäs Möröstä. Kosmos järkkyy sekä henkilöiden sisällä että heidän ympärillään.

Kaiken kaaoksen keskellä pikku Myy voi kuitenkin mainiosti. Hän esittää ivallisia huomioita milloin mistäkin, maalailee makaabereja näkyjä saaren tulevista ja menneistä kauheuksista eikä ole tippaakaan ahdistunut. ”Mitä sinä oikein pelkäät?” hän kysyy kerran Muumipeikolta. ”Eikö ole hauskaa, kun kokonainen maisema joutuu pois tolaltaan ja pötkii tiehensä? Minua se kiinnostaa aivan valtavasti.” Kun Muumimamma onnistuu eräänä iltana aivan konkreettisesti astumaan sisään omaan seinämaalaukseensa, peikko ja pappa eivät löydä tätä mistään ja huolestuvat. He koluavat koko saaren etsiessään mammaa, mutta Myyn huomio on aivan toisaalla:

Pikku Myy istui kyyryllään kivipellolla. –Oletko nähnyt, hän sanoi. Kivet liikkuvat. 

–Minä en välitä siitä, huusi Muumipeikko. Äiti on poissa! –Eivät äidit häviä noin vain ilman muuta, sanoi pikku Myy. He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii. Nyt minä menen ja rupean kerälle ennen kuin koko saari alkaa kömpiä pois alta. Täällä puhkeaa diabolinen pandemomium [sic], sano minun sanoneen.

Muumipappa ja meri tuo johdonmukaisesti esiin sen, että toisten kärsimys ei ollenkaan vaivaa pikku Myytä. Hän on niin täydellisen riippumaton, ettei hänellä ole varsinaista myötätuntoa ketään kohtaan. Herkkä ja empaattinen Muumipeikko saa häneltä tylyn neuvon: ”Älä sinä sääli niin hirveästi kaikkia.” Joku saattaa ajatella Anders Breivikiä tai Pekka-Eric Auvista esimerkkinä myötätunnottomasta ihmisestä, mutta kuitenkaan pikku Myy ei ole heidän tavallaan synkkä tai kylmä hahmo. Tämä johtunee siitä, että hänellä ei ole myöskään mitään ketään vastaan: ei ole maailmankuvaa, jossa jotkut leimattaisiin huonoiksi tai vihollisiksi. Ainoastaan hetkellinen ja käytännönläheinen tarve kävellä toisen yli on Myylle tuttu. Jossakin tilanteessa hän saattaa suuttua, mutta ehdottomasti hän ei vihaa ketään. Vihaaminen on vastoin ylhäisten ihmisten (tai mymmelien) luonnetta; tähän palaan vielä myöhemmin.

Tahtoisin väittää, että toisin kuin kellään todellisella ihmisellä, pikku Myyllä on kiistattomasti oikeus olla myötätunnoton. Me voimme kyllä keskenämme puhua siitä, millaisia meidän pitäisi olla, tai kaivaa esiin persoonallisuushäiriöiden traagisia alkusyitä, mutta pikku Myy vain on sellainen kuin on. Saattaahan joku moittia Tove Janssonia, joka ei tehnyt Myystä toisenlaista, moraalisesti esimerkillisempää hahmoa. Olisi hän sentään voinut laatia opettavaisen kertomuksen, joka selittäisi, miksi tällä pienellä mymmelillä on niin luonnottoman poikkeava persoonallisuus! Ei kai sellaista voi olla ilman taustalla piilevää traumaa tai synnynnäistä häiriötä?

Minun mielestäni kuitenkin Tove Janssonin suuruus on juuri siinä, että hän ei moralisoi hahmojaan tai pyri suoraviivaisesti valistamaan lukijaa etiikan asioissa. Muun muassa tämän takia muumikirjat ovat romaaneja ja novellikokoelmia eivätkä satukirjoja. Niiden maailmassa hyvä elämä on problemaattinen asia, ei yksinkertainen, ja jokaisella olennolla on omat tapansa tavoitella sitä. Yksi heistä kuitenkin säästyy tavoittelemisen vaivalta, koska hän ei kaipaa itselleen tai teoilleen ulkopuolista oikeutusta. Pikku Myyn hahmossa tanssahtelee kuolevaisten joukossa täydellisyys, jolle kärsimys ja epäonnistuminen ovat tuntemattomia, ja joka siksi ei voi myöskään kärsiä toisten puolesta. Tällainen näkemys täydellisyydestä oli jo kauan sitten ongelmana Jumalan olemusta pohtineille kristillisille filosofeille; kuka näet uskoisi, että empatiakyvytöntä olentoa kiinnostaisi kenenkään ”vapahtaminen”?

Pikku Myy ei ole sidoksissa kehenkään, ja sen takia hän säästyy ikäviltä ja vaikeilta asioilta, joita sosiaaliseen elämään kuuluu. Hän ei muutenkaan elä kovin sosiaalisesti, vaikka hänellä on aina ystäviä ja sukulaisia lähettyvillään. Taikatalvessa sanotaan, että Myy ”oli aina osannut pitää hauskaa omin päin”. Kun muuan hemuli opettaa hänet hiihtämään, hän omaksuu uuden taidon käsittämättömän nopeasti, mutta lähtee sitten omille salaisille laduilleen – ”välittämättä enää vähääkään hemulista”. Myy elää liikkeestä ja tekemisestä, ja näitä varten ei tarvita ketään toista. Hän kuuluu niihin vahvoihin olentoihin, joita Nietzsche kuvaa kirjassaan Moraalin alkuperästä: ”[M]issä on laumoja, siinä on heikkousvaisto ollut lauman tahtojana ... näkevät [sic, luultavasti ”väkevät”] pyrkivät yhtä luonnollisen välttämättömästi erilleen kuin heikot pyrkivät liittymään toisiinsa.”

Ulos puhaltamisen taito

Myy on hyvin tietoinen siitä, että häneltä puuttuu joitakin tunteita, mutta ei pidä sitä minään ongelmana. Taikatalvessa hän puhuu asiasta Muumipeikon kanssa, kun muuan orava on kuollut Jäärouvan katseesta. Myy tulee mukaan oravan hautajaisiin, mutta kieltäytyy ottamasta koristeekseen surunauhaa. ”Minä en osaa [olla surullinen]” hän selittää. ”Minä olen vain iloinen tai vihainen. Auttaako se oravaa, jos minä olen surullinen? Mutta jos minä olen vihainen jäärouvalle”, hän jatkaa, ”saattaa sattua, että joskus puren häntä sääreen.”

Suuttumusta, sitä Myy muuten arvostaa suuresti. Tämä tulee hyvin ilmi novellissa Näkymätön lapsi. Pieni tyttö Ninni on ollut kotonaan kaltoin kohdeltu, minkä takia hänestä on tullut näkymätön – ja hyvin alistuvainen. Hän ei osaa edes leikkiä mitään, mutta yrittää kuitenkin tehdäkseen muille mieliksi. Myy suhtautuu tähän armottomasti: ”Odotatko sinä kiitoksia, mitä! huusi pikku Myy. Eikö sinussa ole yhtään puhtia. Tahdotko, että annan sinulle oikein kunnon selkäsaunan, mitä?” Provosoiminen ei saa Ninnissä aikaan mitään muutosta, ja Myy tekee johtopäätöksensä: ”Hän ei osaa suuttua … Se hänessä on vikana.” Myy sitä vastoin on vihastumisen asiantuntija, ja hän tietää, että vihaa voi ilmaista hyvin tai huonosti. Tässäkin hän asettuu hyvin nietzscheläiselle kannalle, jonka hän ilmaisee ytimekkäästi arvioidessaan kerran Muumipapan käytöstä: ”Välistä täytyy olla vihoissaan, jok’ikisellä nyytillä on oikeus suuttua. Mutta Muumipappa on vihoissaan väärällä tavalla, hän ei puhalla mitään ulos, hän vetää sisäänsä.” (Muumipappa ja meri)

Aggressiiviset tunteet olivat vedenjakaja moraalin kehityshistoriassa sellaisena kuin Nietzsche sen näki. Hänen mukaansa ihmiset olivat biologisen luontonsa puolesta väkivaltaisia, ja tätä he saattoivat tuoda esiin kahdella tavalla: joko hyökkäämällä ympäristöä vastaan tai käymällä oman itsensä kimppuun. Ensin mainittu menettely oli ollut mahdollista vain vahvoille, jolloin heikkojen ja alistettujen oli aina täytynyt suunnata oma väkivaltansa sisäänpäin. Niinpä vahvat ihmiset saattoivat elää hyvillä mielin korkeissa asemissa ja ”myöntää itsensä” – aina siihen asti kun heidänkin elämäänsä tunkeutuivat itsensä kieltämisen opit, sellaiset kuin vaikka buddhalaisuus ja kristinusko, jotka nimenomaan kasvoivat heikkojen harjoittamasta sisäisestä väkivallasta. ”Ylhäisen ihmisen kaunakin kun sitä hänessä sattuu olemaan syntyy ja purkautuu nimittäin niin nopeana reaktiona ettei se senvuoksi myrkytä...” (Moraalin alkuperästä) Tämä näyttää olevan juuri sitä, mitä pikku Myykin suosittelee: ”ulos puhaltamista”.

Myyn positiivinen suhtautuminen aggressioon asettuu vastoin yhteiskuntamme tavallisia käsityksiä hyvästä ja suotavasta käytöksestä. Hän toivottaa konfliktit tervetulleiksi, jopa suorastaan vaatii niitä: hän sanoo, että ne tekevät hyvää! Majakkasaarella Muumipappa yrittää tutustua yksinäiseen kalastajaan, joka asuu siellä vanhastaan. Tämä on hyvin välinpitämätön ja kylmäkiskoinen, ja se saa papan ärsyyntymään:

Pikku Myy istui portaalla ja lauloi yksitoikkoista sadelauluaan – erästä niistä.
– Hei, sanoi isä. Minä olen vihainen!
– Se on hyvä, sanoi pikku Myy hyväksyen. Näytät siltä kuin olisit saanut sopivan vihollisen, se saattaa helpottaa oloa.

Muumipapan tapauksessa olo ei varsinaisesti helpottunut, mutta eihän Myy mitään luvannutkaan. Joka tapauksessa hän uskoo omaan elämänfilosofiaansa vuorenvarmasti. Huippuunsa aggression arvostus kohoaa, kun Myy toteaa näkymättömälle Ninnille: ”Sinä et saa koskaan omia kasvoja, ellet opi tappelemaan. Usko minua.” Näissä sanoissa on niin paljon julistusta ja niin vähän Vuorisaarnaa, että puhujana voisi yhtä hyvin olla Nietzschen Zarathustra.

Omapäisyys tai epäempaattisuuskaan ei estä pikku Myytä olemasta toisille avuksi omalla konstailemattomalla tavallaan. Kun Muumipeikko löytää majakkasaaren ryteiköstä suojaisan ja mukavan aukion, hänen kimppuunsa käyvät metsän alkuasukkaat: pienet, viheliäiset keltiäiset. Peikko lähtee loukkaantuneena tiehensä ja kyselee vanhemmiltaan, miten muurahaisten kanssa tulisi menetellä. Kun hän ei saa tyydyttäviä vastauksia, menee hän vielä Myyn puheille:

–Odota vähän, sanoi Muumipeikko. Aioin kysyä sinulta erästä asiaa. Tiedätkö miten saisi keltiäiset muuttamaan tiehensä? –Hävittämällä ne, sillä selvä, sanoi pikku Myy. –Ei, ei, huusi peikko. Minä sanoin muuttamaan tiehensä!

Myy katsoi häneen. Hetken kuluttua hän sanoi: Vai niin. Sinä olet löytänyt siitä metsästä paikan, josta pidät. Ja se on täynnä pisimuurahaisia. Mitä annat minulle, jos saan ne sieltä pois?

Kun peikko joitakin päiviä myöhemmin palaa aukiolleen, hän huomaa muurahaisten kaikonneen. Syykin selviää äkkiä: ötökät on hukutettu paloöljyyn. Muumipeikko kauhistelee niiden kohtaloa, mutta Myy katsoo tehneensä itsestään selvän ja hyvän ratkaisun. Kertomuksessa muodostuu voimakas kontrasti kahden erilaisen etiikan välille. Kun Muumipeikko ryömii omantuntonsa piinaamana ympäri metsikköä sirotellen maahan sokeria, Myy tarkkailee hänen menoaan huvittuneena ja hiukan ylenkatseellisena. Sokeri sulaa märkään maahan, hän ajattelee, ja jäljelle jääneitä muurahaisia ei tippaakaan kiinnosta, mitä toisille tapahtui. Mutta hän antaa peikon olla.

Muumipeikko ei halua panna kovaa kovaa vastaan, niin vihainen kuin hän muurahaisten takia onkin. Hän yrittää asettua niiden asemaan ja miettii, voisiko ne suostutella muuttamaan pois tai asumaan aukion toisella puoliskolla. Jopa kaikkein vihaisimmillaan Muumipeikko on huomaavainen ja empaattinen. Myylle sen sijaan ei tule mieleenkään nostaa toisten näkökulmaa omansa rinnalle. Hän on aina ”niskan päällä” eikä hän epäile sitä. ”Mitä tekemistä onkaan sopimusten kanssa sillä joka saa käskeä...” ihmettelee Nietzsche Moraalin alkuperästä -teoksessaan. ”He eivät tiedä mitä on syyllisyys, mitä vastuullisuus, mitä huomioonotto, nämä synnynnäiset organisaattorit.” Muurahaiset ovat vain roskaa, joka siivotaan pois.

Pikku Myy ei kaihda keinoja; hän on aina valmis käyttämään väkivaltaa päästäkseen tavoitteisiinsa. Samalla hän on myös hyvin avoin ympäröivän maailman julmuudelle ja näyttää oikein viihtyvänkin väkivaltaisissa ja vaarallisissa tilanteissa. Mielikuvituksellaan Myy loihtii esiin luonnonkatastrofeja, onnettomuuksia ja murhia, joista hän aina puhuu iloisesti ja reippaasti – näissä kauhuskenaarioissa ei ole vähääkään synkkyyttä. Jo ensimmäisenä päivänä majakkasaarella hän profetoi: ”Täällä on tapahtunut suuria kamalia juttuja ja pahempaa on tulossa!” Kannattaa muistaa myös, mitä hän sanoi maisemasta, joka ”pötkii tiehensä”; ja kun saari vihdoin osoittaa rauhoittumisen merkkejä, Myy on ainoana koko perheestä pahalla päällä: ”Minä olin ihka varma, että saari uppoaisi tai ajelehtisi tiehensä tai lentäisi ilmaan! Koskaan ei tapahdu mitään oikein tosissaan...”

Useimmiten pikku Myy ei joudu todelliseen vaaraan, sillä hän toimii niin taitavasti kaikissa tilanteissa. Taikatalvi -kirjassa on kuitenkin poikkeuksellinen tapaus, joka sattuu hänen ollessaan luisteluretkellä. Kevätjäät rupeavat murtumaan juuri silloin, ja tietenkin se on Myyn mielestä kutkuttavan hienoa. Häntä ei pelota yhtään:

Pikku Myy oli kyllä nähnyt, että jotakin oli tekeillä. Mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut lopettaa. Hänen täytyi mennä katsomaan, aina sinne saakka missä meri oli jo auki. Hän oli kiitänyt viimeiselle jäänreunalle asti ja tehnyt ylpeän kahdeksikon aivan meren nenän alla. Sitten hän kääntyi ja liukui kiireesti takaisin yli halkeilevien lauttojen ...

Jää aaltoili, kohosi ja laski. Toisinaan kuului jyrähdys, kuin juhlan ja hävityksen kunniaksi ammuttu tykinlaukaus, ja ihastuksen kylmät väreet kutittivat pikku Myyn selkärankaa. –Kun ne tylsimykset eivät vain tulisi pelastamaan minua, hän ajatteli. Se pilaisi kaiken. – Hän kiiti eteenpäin niin että keittiöveitset taipuivat, mutta ranta ei tullut lähemmäksi.

Halkeamat olivat nyt auenneet leveiksi väyliksi. Pieni vihainen laine pärskähti ylös. Ja äkkiä meri oli täynnä kelluvia jääsaaria, jotka sekapäisinä töykkivät toisiaan vasten. Pikku Myy seisoi eräällä saarella ja näki veden aukenevan ympärillään yhä leveämmäksi. Mutta pahastikaan pelkäämättä hän ajatteli: Tämä on ihana juttu. 

On helppo arvata, joutuuko Myy edes hetkeksi veden varaan ennen kuin pääsee takaisin rannalle.

Pikku Myy, tämä juhannusyön lapsi (ks. Muumipapan urotyöt), on yksinkertaisesti liikaa arvioitavaksi toisten otusten mittapuilla. Hän etsii ja janoaa kaikkea, mitä me saatamme pitää kamalana, mutta hänelle se on jotakin muuta. Elämä itse nimittäin ei löydä mistään niin sopivaa leikkitoveria kuin kuolemasta, mutta tätäkään se ei voi pitää aivan vertaisenaan. Se on niskan päällä nyt ja aina, se puhuu niin kuin  puhui Zarathustra – vain tyyli paljastaa, ettei seuraava lainaus ole Myyltä:

Ilma ohutta ja puhdasta, vaara lähellä ja henki täynnä iloista häijyyttä: se sopii hyvin yhteen. Minä tahdon peikkoja ympärilleni, sillä minä olen rohkea. Rohkeus, joka karkoittaa kummitukset, hankkii itse itselleen peikkoja, – rohkeus tahtoo nauraa. 

(Nietzsche, Näin puhui Zarathustra) 

Loppusanat

Olen nyt käynyt läpi pikku Myyn esiintymisiä useissa Tove Janssonin muumikirjoissa ja vertaillut niitä Friedrich Nietzschen teksteihin, erityisesti hänen näkemyksiinsä ihmisistä ja etiikasta. Nähdäkseni Myyn henkilöhahmo toimii monipuolisesti tulkinnallisena avaimena Nietzschen filosofiaan. Erityisesti jälkimmäisen käsitykset vahvuudesta, vaistoista ja aggressiosta ovat ilmeisen vaivattomasti yhdistettävissä siihen, miten pikku Myyn toimintaa ja ajattelua kuvataan muumikirjoissa.

En edelleenkään väitä, että tätä hahmoa olisi mitenkään tarkoitettu Nietzschen ihmisihanteiden symboliksi, enkä myöskään, että hän vastaisi niitä täydellisesti tai ongelmattomasti. On jopa mahdollista pohtia, onko pikku Myy loppujen lopuksi enemmän jumala kuin minkään sorttinen ihminen. Hänhän ei kasva eikä muutu mihinkään, hän on jo ”perillä”, oikeastaan hänen elämänsä on lepäämistä. Mutta paradoksaalista tai ei, hän lepää toiminnassa ja vaaroissa. Nietzsche tunnisti heikoissa ihmisissä ja heidän uskonnoissaan, kuten buddhalaisuudessa ja kristinuskossa, kaipuun seesteiseen ja staattiseen tilaan. Sellainen on Myyn elämän antiteesi. Jollei pikku Myy ole yli-ihminen eikä sentään aivan jumalakaan, niin hän on ainakin vahva olento tavalla, joka venyttää kohtuuttomasti samaistumis- ja käsityskyvyn rajoja. Kaikkein pienimmän minä havaitsin – aivan liian vahvaksi.

On hyvä kysymys, mitä merkitsevät tällaiset olennot, jotka ovat jotakin ”aivan liikaa”, mutta perusteellisen pohdinnan aika ei ole nyt. Haluaisin kuitenkin väittää, että ne ovat symboleina voimakkaampia kuin samaistuttavat, realistiset henkilöt. Suuren eurooppalaisen moraalinampujan ideaalit saavat Janssonin kertomuksissa värikkään hahmon, jonka vapautta ja itsensä myöntämistä eivät rajoita ihmismaailman sosiaaliset konventiot – mikä todellisuudessa tai realistisessa kertomuksessa olisi välttämätöntä. Edes henkilöhistorian taakkaa ei joudu kantamaan se, joka on aivan yksinkertaisesti ”lakannut kasvamasta” (ks. Muumipapan urotyöt). Fantasiakirjallisuuden suurin potentiaali on epäilemättä siinä, että voidaan esittää jokin puhdas ihanne tai olotila henkilön muodossa, ilman pyöristyksiä tai ristiriitaisuuksia. Ja kun vielä jätetään sikseen hahmojen moralisoiminen, mennään niin sanotusti ”hyvän ja pahan tuolle puolen”, eikä fantasiasta tule satua vaan varsinaista proosaa. Tätä on Tove Jansson tehnyt muumikirjoissaan todella vaikuttavasti.


* Muumikirjojen filosofisesta tulkinnasta ks. esim. Jukka Laajarinne, Muumit ja olemisen arvoitus.