On tuskin liioiteltua väittää, että kahlatessani aikoinaan läpi suomalaisia kansallismielisiä verkkojulkaisuja, Halla-ahon blogista Sarastus-lehteen saakka, olen oppinut kriittisestä ajattelusta, hyvistä kysymyksistä, kirjoittamisesta ja argumentoinnista enemmän kuin kolmena lukuvuonna Helsingin yliopistossa. (Täydennykseksi huomautan, että olen osallistunut lähiopetukseen aktiivisesti). Jätän muiden tuomittavaksi, onko tämä eurooppalaiselle huippuyliopistolle häpeä – mutta näin teologina veikkaan, että ainakin 1200-luvun Pariisin yliopisto tarjosi enemmän älyllistä treeniä kuin aikansa hommafoorumit. Häpeä tai ei, hämmästyä ei ehkä tarvitse: poliittisen kentän varjoisilla laitamilla on ihmisiä, jotka joutuvat puolustamaan väitteitään useammin ja yksityiskohtaisemmin kuin monet akateemikot. Vastavirtaan uiminen kannustaa kehittämään tekniikkaa.
Mutta totta kai siinäkin virrassa riittää kiviä, joiden suojaan voi mukavasti jäädä lojumaan ja pulputtamaan kuplia. Haluankin nyt koputella rikki erästä kiveä.
Tämä kivi on itse järkäleiden järkäle: kansa, etnos – ymmärrettynä tietyllä tavalla. Nationalismi eli kansallisuusaate kiertyy aina jollakin tavalla kansan käsitteen ympärille, mutta tulkinnat sen määritelmästä vaihtelevat. Tällä on osittain tekemistä sen kanssa, miten julkisessa keskustelussa on välillä erotettu [hyvä] isänmaallisuus ja [paha] nationalismi. Se, mitä tuossa diskurssissa minun mielestäni tarkoitetaan nationalismilla on enemmänkin yksi nationalismin alalaji, etnonationalismi. Suomen Sisun Lapin piirin päällikkö Tuukka Kuru luonnehti suuntausta Sarastus-lehdessä:
"Etnonationalismi perustuu etnisesti yhtenäiselle kansakunnalle, jota yhdistää syntyperä, kieli ja historia. Etnonationalismi on toiminut nationalismin synonyymina niissä maissa, jotka ovat etnisesti homogeenisiä ja joissa yhdellä kulttuurilla tai uskonnolla on hegemonia. Etnonationalismin näkökulmasta kansakunta edustaa laajennettua perhettä, jonka jäseniä ovat kaikki samaan etniseen ryhmään kuuluvat. Etnonationalismi korostaa ihmisen ryhmäidentiteetin orgaanisuutta, eli yhteenkuuluvuuden tunteen luonnollista syntymistä samannäköisten, samaa kieltä puhuvien ja samalla tavalla käyttäytyvien ihmisten välillä. Tunteen luonnollisuutta voidaan mitata esimerkiksi sillä, kuinka suuren osan käyttäytymisestään ja koko olemuksestaan ihminen näkee juontuvan suoraan hänen etnisestä taustastaan. Suomalaisen yhteiskunnan lähes ainutlaatuisen homogeenisyyden takia nationalismi on käsitteenä mielletty lähes poikkeuksetta etnonationalismiksi..."
Yhteenkuuluvuuden tunne voi tämän mukaan syntyä "luonnollisesti", kun väestössä on valmiiksi tietty ominaisuuksien yhdenmukaisuus: sama ulkonäkö, sama kieli, samat käytöstavat. Jos suomalainen nationalismi on ollut oletusarvoisesti etnonationalismia, niin meidän kansakuntamme on ilmeisesti syntynyt sillä tavalla.
Lähdetään sitten tarkastelemaan historiaa. Suomen kansakunta muodostui yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan 1800-luvulla, jolloin suunnilleen valtiomme nykyistä aluetta vastaava maapläntti oli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän imperiumissa. Suomen väestöpohja tarjosi niukalti aineksia "luonnolliseen" yhteenkuuluvuuteen. Se jakaantui hierarkkisesti säätyihin, joiden sosiaaliset todellisuudet olivat kaukana toisistaan. Jukolan Jussi ei varmasti olisi tunnistanut jossakin Waldemar Beckerissä "samalla tavalla käyttäytyvää" ihmistä, jonka kanssa olisi tuntenut luonnollista yhteenkuuluvuutta. Hygieniastandardit ja pukeutumiskooditkin olivat niin erilaisia, että tuskinpa Jussi ja Becker olisivat pitäneet toisiaan edes merkittävällä tavalla samannäköisinä.
Entäpä kieli? Pahalta näytti silläkin suunnalla. Vaikka väestön enemmistö puhui suomea, ainakin kymmenen prosentin äidinkieli oli ruotsi. Kumpikaan kieliryhmä ei ollut sosiaalisesti homogeeninen. Ruotsinkielisiä oli kaikissa säädyissä, suomenkielisiä lähinnä talonpojissa mutta myös papistossa ja porvareissa. Näiden lisäksi kaupungeissa asui saksan- ja venäjänkielisiä ihmisiä, Lapissa taas huomattava määrä saamelaisia, jotka puhuivat kolmea eri kieltä: pohjois-, inari- ja kolttasaamea. Vieläpä täytyy huomauttaa, että murre-erot olivat tuolloin varsin suuria. Ei ole lainkaan selvää, että euralainen ja kiteeläinen 1800-luvun puolivälissä olisivat katsoneet puhuvansa "samaa" suomen kieltä ja tunteneet yhteenkuuluvuutta sen perusteella. Ei, oma veikkaukseni on, että he olisivat olleet herkkiä sille, miten tavattomasti puheenparret poikkeavat toisistaan.
Huolimatta näin surkeista lähtöasetelmista suomalainen yhteiskunta on Tuukka Kurun mukaan "lähes ainutlaatuisen" homogeeninen. On tosin turhan epätarkkaa puhua yhteiskunnasta kertomatta, mihin aikakauteen viittaa. Mutta riittää, jos ajatellaan, että suomalainen yhteiskunta on jossakin vaiheessa ollut homogeeninen. Mitä se tarkoittaa? Eri kielet ja aidosti erilaiset ryhmäidentiteetit ovat olleet koko ajan läsnä kansakunnan muodostumisesta lähtien. Jos jotakin homogeenisyyttä on, se on rakennettu tämän heterogeenisyyden ylle tai lomaan, ei minkään valmiin homogeenisyyden varaan. Kurun muotoilu, että etnonationalismi perustuu etnisesti yhtenäiselle kansakunnalle, on todella nurinkurinen: etnonationalismi pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisen kansakunnan.
Kaikki samuus on kulttuurisesti määrittyvää ja perustuu siihen, millä kohteilla havaitaan riittävästi yhteisiä ominaisuuksia. Riittävyyden määritteleminen on arvostelma. Niin on myös väite, että jotkut ovat "samannäköisiä", puhuvat "samaa kieltä" tai käyttäytyvät "samalla tavalla". Etnonationalistin älyllinen ongelma on omien nykyaikaisten arvostelmien soveltaminen historialliseen ympäristöön, jossa ihmiset tekivät toisenlaisia arvostelmia aivan toisenlaisista lähtökohdista. Hän voi väittää, että euralainen ja kiteeläinen 1800-luvun puolivälissä puhuivat "samaa" kieltä ja käyttäytyivät "samalla" tavoin, mutta mihin tämä perustuu?
Paljon uskottavampi näkemys suomalaisen yhteiskunnan homogeenisyydestä on, että se on erikseen poliittisesti rakennettu. Projektille oli kyllä tiettyjä edellytyksiä, eräänlaista valmista yhdenmukaisuutta, mutta ei sellaista kuin etnonationalistisissa fantasioissa luulotellaan. Hallinnon ja lakien yhtenäisyys, joka Ruotsin ajan perintönä oli suhteellisen pitkään vallinnut Suomen alueella, sekä kaikissa säädyissä tunnetut muistot suurista katastrofeista, esimerkiksi isostavihasta (1713–1721) ja Suomen sodasta (1808–1809), muodostivat pohjaa kansakunnalle. Mutta tästä syntyvä kansallisuusaate ei ollut etnonationalismia vaan kansalais- tai liberaalinationalismia, jossa kansa on instituutioiden ja historiallisten kohtaloiden kokoama yhteisö.
Totta kai Suomessa on esiintynyt etnonationalismia. On ollut liikkeitä ja aatteita, joissa suomalaisuus on määritelty esimerkiksi sulkemalla ruotsinkieliset ulkopuolelle, mutta tämä on ollut kaikkea muuta kuin virallinen tai valtavirtainen lähtökohta kansakunnan rakentamiselle. Vaikka suomalainen nationalismi on ehkä ollut voimakkaasti yhdenmukaistavaa lajia, yhteiset nimittäjät on ainakin etsitty muualta kuin sieltä, mistä etnonationalisti niitä hakee. Kansakoulu, vuoden 1906 eduskuntauudistus* ja yleinen asevelvollisuus ovat esimerkkejä kansalaisnationalismin rakennuspalikoista. Näissä on luotu yhteistä suomen kieltä, yhteisiä käyttäytymismalleja, yhteistä tapaa olla suomalainen – eli kaikkea sellaista, mitä ei ollut valmiiksi olemassa. Koululaitoksessa on kyllä ollut etnisyyttä korostavia trendejä, ainakin saamen puhujien integroimista suomenkieliseen väestöön, mutta yleisesti ottaen etninen ja kulttuurinen epäyhtenäisyys on tunnustettu ja hyväksytty Suomen ominaisuudeksi. Tästä esimerkkeinä ovat muun muassa kaksi virallista kieltä ja kaksi valtionkirkkoa. Ja aika hyvin homma on kuitenkin toiminut.
Nähdäkseni kaikki historiallisesti rehellinen nationalismi tunnustaa heti kättelyssä, että kansat syntyvät rakentamalla – eivät siten, että jotain orgaanista ja "annettua" nostetaan esiin ja pidetään sitä puhtaana saastasta. Kaikista tiukinta historiallista kritiikkiä ansaitsee käsite "alkuperäiskansa". Kokemukseni mukaan akateemiset ihmiset omaksuvat tämän sanan myyttisine merkityksineen usein täysin kritiikittömästi, vaikka he muuten ovat hyvin nihkeitä kansan käsitettä kohtaan. Ikään kuin olisi olemassa "aitoja" alkuperäiskansoja ja "keinotekoisia" valtiokansoja. Se on pötyä. Kaikki kansat ovat keinotekoisia, rakennettuja; varmaankin kaikki hieman eri tavoilla, mutta rakennettuja kuitenkin. Esimerkiksi saamelaiset yhtenä kansanryhmänä, jolla on yhteinen identiteetti ja joukko yhteisiä intressejä, ovat modernin ajan poliittinen konstruktio niin kuin suomalaiset tai virolaiset.
Se, että kansakunta ei ole organismi vaan rakennelma, ei ole vielä mikään argumentti sen todellisuutta tai käytännön arvoa vastaan. Itse sanon itseäni nationalistiksi ja ajattelen, että kansakunta on erittäin arvokas keksintö. Vaikka usein korostetaan, että nationalismi on vetänyt rajoja ihmisryhmien välille, se on myös poistanut rajoja, kuten edellä kuvasin Suomen tapauksessa. Kansallisvaltion muodostuminen on antanut suurille ja hajanaisille ihmismassoille mahdollisuuden tulla yhteen ja olla yhdessä luovia tavalla, jota ei voinut edes kuvitella ennen 1800-lukua. Viestintä- ja liikenneyhteyksien sekä tuotannon kehittymistä tuona aikana ei voi erottaa nationalismin noususta, käytäntö ja aatteet kulkivat käsi kädessä. Niin ne kulkevat nytkin, ja ehkä joskus nationalismin päälle rakentuu universalismi – kuka tietää? Mutta sitä odotellessa kannattaa pitää huolta saavutetusta hyvästä, kansakunnasta ja sen valtiosta.
Tämän maan rakentamiseen kuuluu jatkuva keskustelu siitä, mitä on yhteinen suomalaisuus. Millaista yhtenäisyyttä tarvitsemme? Kaikin mokomin saa sanoa, että tarvitsemme valkoihoisen, suomea äidinkielenään puhuvan ja evankelis-luterilaisen etnoksen, mutta väitettä ei käy perusteleminen sillä, että nämä ovat jotain suomalaisten apriorisia ydinominaisuuksia. Sitä kun ei voi todentaa historiallisesti, jolloin se jää pelkäksi mystiseksi uskonkappaleeksi. Entä sitten hyvät argumentit tuollaisen etnisesti yhdenmukaisen Suomen puolesta, ottaen rehellisesti huomioon kaikki uhraukset, joita sen saavuttaminen vaatisi? En ole vielä kuullut ainuttakaan.
Emme me tarvitse yhtä äidinkieltä. Emme tarvitse yhtä rotua – mitä se sitten tarkoittaakaan. Emme edes tarvitse yhtä uskontoa. Mitä tulee yhdenmukaiseen käyttäytymiseen, niin koko kansakunnan tasolla lain noudattaminen on enintä, mitä voidaan vaatia. Se on samalla myös vähintä: minkään lajin "sensitiivisyys" ei oikeuta katsomaan läpi sormien, jos jossakin porukassa asetetaan omat (tai Jumalan) lait Suomen lain yläpuolelle. Ehkä kuitenkin tarvitaan kansakunta, jottei tarvitsisi palata säätyihin ja valtakuntiin, tai peräti heimoihin ja klaaneihin. Siellä, missä haihattelijoiden kaipaama "orgaaninen" yhteenkuuluvuus vielä vallitsee, ei ole kansakunnasta kuultukaan. Tai jos on, niin siihen ei uskota. Suvakkien ja maailmanhalaajien höpinää koko idea: eihän sellainen yhteisö voi olla luonnollinen, jos siihen pitää hyväksyä muitakin kuin sukulaisia ja kavereita!
*Eduskuntauudistuksen myötä äänioikeutettujen osuus suomalaisista kymmenkertaistui. Kertaheitolla! Kas siinä inklusiivisen kansakunnan rakentamisen mallia.
Totta kai Suomessa on esiintynyt etnonationalismia. On ollut liikkeitä ja aatteita, joissa suomalaisuus on määritelty esimerkiksi sulkemalla ruotsinkieliset ulkopuolelle, mutta tämä on ollut kaikkea muuta kuin virallinen tai valtavirtainen lähtökohta kansakunnan rakentamiselle. Vaikka suomalainen nationalismi on ehkä ollut voimakkaasti yhdenmukaistavaa lajia, yhteiset nimittäjät on ainakin etsitty muualta kuin sieltä, mistä etnonationalisti niitä hakee. Kansakoulu, vuoden 1906 eduskuntauudistus* ja yleinen asevelvollisuus ovat esimerkkejä kansalaisnationalismin rakennuspalikoista. Näissä on luotu yhteistä suomen kieltä, yhteisiä käyttäytymismalleja, yhteistä tapaa olla suomalainen – eli kaikkea sellaista, mitä ei ollut valmiiksi olemassa. Koululaitoksessa on kyllä ollut etnisyyttä korostavia trendejä, ainakin saamen puhujien integroimista suomenkieliseen väestöön, mutta yleisesti ottaen etninen ja kulttuurinen epäyhtenäisyys on tunnustettu ja hyväksytty Suomen ominaisuudeksi. Tästä esimerkkeinä ovat muun muassa kaksi virallista kieltä ja kaksi valtionkirkkoa. Ja aika hyvin homma on kuitenkin toiminut.
Nähdäkseni kaikki historiallisesti rehellinen nationalismi tunnustaa heti kättelyssä, että kansat syntyvät rakentamalla – eivät siten, että jotain orgaanista ja "annettua" nostetaan esiin ja pidetään sitä puhtaana saastasta. Kaikista tiukinta historiallista kritiikkiä ansaitsee käsite "alkuperäiskansa". Kokemukseni mukaan akateemiset ihmiset omaksuvat tämän sanan myyttisine merkityksineen usein täysin kritiikittömästi, vaikka he muuten ovat hyvin nihkeitä kansan käsitettä kohtaan. Ikään kuin olisi olemassa "aitoja" alkuperäiskansoja ja "keinotekoisia" valtiokansoja. Se on pötyä. Kaikki kansat ovat keinotekoisia, rakennettuja; varmaankin kaikki hieman eri tavoilla, mutta rakennettuja kuitenkin. Esimerkiksi saamelaiset yhtenä kansanryhmänä, jolla on yhteinen identiteetti ja joukko yhteisiä intressejä, ovat modernin ajan poliittinen konstruktio niin kuin suomalaiset tai virolaiset.
Se, että kansakunta ei ole organismi vaan rakennelma, ei ole vielä mikään argumentti sen todellisuutta tai käytännön arvoa vastaan. Itse sanon itseäni nationalistiksi ja ajattelen, että kansakunta on erittäin arvokas keksintö. Vaikka usein korostetaan, että nationalismi on vetänyt rajoja ihmisryhmien välille, se on myös poistanut rajoja, kuten edellä kuvasin Suomen tapauksessa. Kansallisvaltion muodostuminen on antanut suurille ja hajanaisille ihmismassoille mahdollisuuden tulla yhteen ja olla yhdessä luovia tavalla, jota ei voinut edes kuvitella ennen 1800-lukua. Viestintä- ja liikenneyhteyksien sekä tuotannon kehittymistä tuona aikana ei voi erottaa nationalismin noususta, käytäntö ja aatteet kulkivat käsi kädessä. Niin ne kulkevat nytkin, ja ehkä joskus nationalismin päälle rakentuu universalismi – kuka tietää? Mutta sitä odotellessa kannattaa pitää huolta saavutetusta hyvästä, kansakunnasta ja sen valtiosta.
Tämän maan rakentamiseen kuuluu jatkuva keskustelu siitä, mitä on yhteinen suomalaisuus. Millaista yhtenäisyyttä tarvitsemme? Kaikin mokomin saa sanoa, että tarvitsemme valkoihoisen, suomea äidinkielenään puhuvan ja evankelis-luterilaisen etnoksen, mutta väitettä ei käy perusteleminen sillä, että nämä ovat jotain suomalaisten apriorisia ydinominaisuuksia. Sitä kun ei voi todentaa historiallisesti, jolloin se jää pelkäksi mystiseksi uskonkappaleeksi. Entä sitten hyvät argumentit tuollaisen etnisesti yhdenmukaisen Suomen puolesta, ottaen rehellisesti huomioon kaikki uhraukset, joita sen saavuttaminen vaatisi? En ole vielä kuullut ainuttakaan.
Emme me tarvitse yhtä äidinkieltä. Emme tarvitse yhtä rotua – mitä se sitten tarkoittaakaan. Emme edes tarvitse yhtä uskontoa. Mitä tulee yhdenmukaiseen käyttäytymiseen, niin koko kansakunnan tasolla lain noudattaminen on enintä, mitä voidaan vaatia. Se on samalla myös vähintä: minkään lajin "sensitiivisyys" ei oikeuta katsomaan läpi sormien, jos jossakin porukassa asetetaan omat (tai Jumalan) lait Suomen lain yläpuolelle. Ehkä kuitenkin tarvitaan kansakunta, jottei tarvitsisi palata säätyihin ja valtakuntiin, tai peräti heimoihin ja klaaneihin. Siellä, missä haihattelijoiden kaipaama "orgaaninen" yhteenkuuluvuus vielä vallitsee, ei ole kansakunnasta kuultukaan. Tai jos on, niin siihen ei uskota. Suvakkien ja maailmanhalaajien höpinää koko idea: eihän sellainen yhteisö voi olla luonnollinen, jos siihen pitää hyväksyä muitakin kuin sukulaisia ja kavereita!
*Eduskuntauudistuksen myötä äänioikeutettujen osuus suomalaisista kymmenkertaistui. Kertaheitolla! Kas siinä inklusiivisen kansakunnan rakentamisen mallia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti