Sapiskaa

Sapiskaa

Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.

-Matt. 7:4–5

Jos Kentin yliopiston professori Richard Sakwa olisi alkukirkon aikoina osallistunut evankeliumitekstien toimitustyöhön, hän olisi takuulla pitänyt huolen, että yllä olevat Jeesuksen sanat pannaan visusti talteen. Sakwan vastikään suomennettu teos Taistelu Ukrainasta (2015) on kansainvälisen politiikan kritiikki, joka on pääasiassa kohdistettu länsimaisiin väärinkäsityksiin Ukrainan kriisin taustoista ja Venäjän sotilaallisten väliintulojen motiiveista. Tarkoituksena on osoittaa, että onnellista ratkaisua Ukrainan tilanteeseen ei löydy, elleivät kaikki osapuolet tunnusta toistensa ydinintressejä ja sitoudu edistämään niitä omien tavoitteidensa ohella. Esitän seuraavassa tiivistelmän kirjan sisällöstä siten kuin minä sen ymmärrän. En paljoa kommentoi, tarkoitukseni on vain esitellä mielenkiintoinen teos. Kirjaesittelyn jälkeen pohdin vielä vähän Venäjän ideologisia resursseja konfliktissa länsimaita vastaan.

Kahden tason kädenvääntöä

Sakwa tunnistaa Ukrainassa kaksi sisäkkäistä kriisiä. Kansallisen tason kriisi on ollut näkyvissä Ukrainan itsenäistymisestä 1991 lähtien, vaikka sen juuret ovat ajassa ennen Neuvostoliittoa. Siinä vastakkain asettuvat ”monistinen” ja ”pluralistinen” näkemys ukrainalaisuudesta. Monismi tähtää laveasti määritellen ukrainankieliseen kansallisvaltioon ja on suosittua maan länsiosissa, jossa ukrainaa puhutaan. Venäjänkielisissä itä- ja eteläosissa vallitsevampi on pluralistinen näkemys, jossa Ukraina on venäjän- ja ukrainankielisten sekä osittain muunkielistenkin valtio.

Ulkopoliittisesti monismiin liittyy tiiviimpien suhteiden luominen Länsi-Eurooppaan, pluralismiin taas olemassaolevien ja taloudellisesti tärkeiden Venäjä-yhteyksien vaaliminen. Sakwa korostaa, että kahdessa perussuuntauksessa on myös päällekkäisyyttä: ideoita siitä, kuinka voisi pitää yhteydet auki länteen ja itään samanaikaisesti. Kiihkeät monistit suhtautuvat venäläisyyteen aggressiivisesti, ja intomielisintä pluralismia taitavat edustaa ne, jotka haaveilevat paluusta Neuvostoliittoon, tuohon kansojen suureen yhteiseen kotiin.

Monismin ja pluralismin välinen taistelu on kärjistynyt Ukrainassa erityisesti Maidanin vallankumouksen (2013-2014) myötä. Kiovaan Maidan Nezalezhnosti -aukiolle keskittynyt mielenosoitusliike sai alkunsa syksyllä 2013, kun presidentti Viktor Janukovitsh ei aiotusta poiketen allekirjoittanutkaan EU:n lähentymissopimusta. Maidan laajeni pian kansanliikkeeksi, joka yleisellä tasolla vastusti maan korruptiota ja huonoa hallintoa. Talven kuluessa liike radikalisoitui, ja johtavan aseman saivat jyrkästi kansallismieliset ”monistista” traditiota edustavat ryhmät. Kun Maidan-liike ja siihen kytkeytyneet oligarkit ottivat vallan presidentti Viktor Janukovitshilta helmikuussa 2014, kiihkoukrainalainen liikehdintä alkoi voimistua hallituksen tukemana. Sakwan kuvaus vallankaappauksesta on masentavaa luettavaa, kun muistetaan, että sen tausta oli ”eurooppalaisia arvoja” puolustavassa liikkeessä:

Janukovitsh erotettiin 22. helmikuuta aseistettujen kapinallisten saapastellessa ympäri [parlamentin] istuntosalia. Virallisen kaavan mukaan syyttäjän olisi pitänyt perustaa erillinen tutkijalautakunta ja parlamentin käsitellä lautakunnan raportti, minkä jälkeen se olisi halutessaan voinut äänestää erottamisesta … Kaavan noudattamisen sijaan kansanedustajia vain ohjeistettiin ”antamaan Janukovitshille kenkää”.

Uudessa hallituksessa oli 21 ministeriä. Jotakin kertoo se, että kansallismielinen Vapausliitto sai salkuista viisi, kun sillä oli parlamentin paikoista kahdeksan prosenttia. Venäjänkielisten keskuudessa suosittu Alueiden puolue, jolla oli 27 prosenttia paikoista, ei saanut yhtään ministerinsalkkua. ”Ukrainalaistaminen” aloitettiin päätöksellä vuoden 2012 kielilain kumoamisesta, millä poistettiin venäjän ja muiden vähemmistökielten mahdollisuus aluekohtaiseen viralliseen asemaan. Aseistettuja aktivistiryhmiä integroitiin virallisesti sisäministeriön joukoiksi, mutta käytännössä monet niistä pysyivät yksityisten oligarkkien tai omien päämiestensä kontrollissa. Samaan aikaan venäjänkielisten ydinalueilla – Krimillä, Odessassa ja Donetskin ympäristössä – kasvoi pelko joutumisesta sorrettuun asemaan, ja tämä alkoi ruokkia hallituksen vastaista aggressiota.

Jo ennen varsinaisen sisällissodan alkua nähtiin eri puolilla maata väkivaltaisia yhteenottoja. Eräs järkyttävimmistä, josta en ollut muuten kuullut koskaan mitään, sattui Odessassa 2. toukokuuta 2014. Tuolloin suuri, kansalliskiihkoinen mielenosoituskulkue sai kimppuunsa venäjänkielisten asemaa puolustavia Antimaidan-aktivisteja, jotka olivat varustautuneet tuliasein. Tämän seurauksena kulkueeseen osallistuneet sadat jalkapallohuligaanit siirtyivät tuhoamaan Antimaidanin telttaleiriä läheiselle aukiolle. He ajoivat ihmiset aukiolta sisään rakennukseen, joka sytytettiin tuleen polttopulloilla. Päälle päätteeksi ne, jotka pakenivat ikkunoiden kautta, pyrittiin hakkaamaan hengiltä. 

Kuolleita oli lopulta vähintään 48, mahdollisesti useita satoja – riippumatonta tutkintaa tapauksesta ei ole saatu aikaan. Syystä tai toisesta tämä ei ollut iso uutinen länsimaissa. Ukrainan viranomaiset eivät ole tehneet yhteistyötä tiedotusvälineiden kanssa, kun ne ovat halunneet tutkia verilöylyn kulkua. Hallituspuolue Oikean sektorin johtaja Dmytro Jarosh kommentoi verkkosivuillaan, että Odessan tapahtumat olivat ”jälleen yksi valoisa päivä kansamme historiassa”, ja virkaa toimittavan pääministerin Arseni Jatsenjukin mukaan mellakka oli vain osa Venäjän pyrkimyksiä ”tuhota Ukraina ja sen itsenäisyys”. Läpi kirjansa Sakwa argumentoi, että Ukrainan sisäpoliittisissa kiistoissa on tyypillistä ulkoistaa vastuu vastapuolen tekemisistä ulkomaille. Ei voida hyväksyä ajatusta, että toiset ukrainalaiset haluaisivat vilpittömästi hoitaa itsenäisen Ukrainan asioita toisella tavalla.

Kansainvälinen Ukrainan kriisi on taas peruja ”kylmän sodan epäsymmetrisestä lopusta”. Vuosina 1989–1991 Venäjään (tai Neuvostoliittoon, miten vain) keskittynyt kommunistinen järjestelmä romahti ja Yhdysvaltojen puolustama liberaali markkinatalous jäi jäljelle. Tapahtuneessa riitti puntaroitavaa, ja seurauksia arvioitiin kuumeisesti. Jotkut, esimerkiksi Francis Fukuyama, uskoivat jopa historian päättyvän länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen riemuvoittoon. Sakwa katsoo, että voitonhuumassa arvostelukyky sumeni: ei ollut syytä luottaa siihen, että vaikkapa Venäjä muuttuisi käden käänteessä syvällisesti länsimaiseksi maaksi. Se oli vain pakotettu luopumaan kommunismista ja sen varjolla harjoitetusta imperialismista, mutta yleisesti ottaen venäläiset eivät halunneet tehdä myönnytyksiä sen pidemmälle.

Tärkeä historiallinen muotoilu, jonka Sakwa mainitsee, oli venäläinen käsitys, että kommunismin romahdus kylmän sodan päätteeksi merkitsi osapuolten ”yhteistä voittoa”. Asiat haluttiin Venäjällä nähdä niin, että kyseessä ei ole antautuminen muiden sanelemalle maailmanjärjestykselle vaan nöyrtyminen neuvottelupöytään, jossa laadittaisiin uusi järjestys kylmän sodan polarisaation tilalle. Venäläiset halusivat kuitenkin olla laatimassa sitä tunnustetun suurvallan ominaisuudessa.

Sakwan mukaan ongelmaksi muodostui, että Yhdysvaltojen näkökulmasta Venäjälle ei enää tarvinnut tunnustaa mitään sellaista asemaa. Kylmän sodan voitto nähtiin päätepisteenä ei pelkästään neuvostovallalle vaan ylipäätään kaikille suurvallan intresseille, joita Venäjällä saattoi olla. Venäjän oli parempi ruveta yhdeksi uudeksi länsimaaksi muiden joukossa, tai se jäisi niistä erilleen. Tällaisen lähtökohdiltaan varomattoman mutta melko neutraalin suhtautumisen ohella länsimaissa vaikutti Venäjä-suhteisiin myös epäluulo ja kostonhimo, joka oli jatkunut läpi kylmän sodan ja periytyi jo vanhemmilta ajoilta. Ei sitäkään tietenkään voinut hetkessä pyyhkäistä pois.

Vähitellen kävi selväksi, ettei Venäjä länsimaistuisi hetkessä. Maa oli 1990-luvulla niin köyhä, hallinnollisesti hajanainen ja väkivaltainen, ettei sitä voinut vakavasti ottaen harkita minkään etabloituneen länsimaisen yhteistyöelimen (Nato, EU) osaksi. Vaikka Venäjän olot olisivat sallineetkin sellaisen lähentymisen, olisi Sakwan mukaan varmasti törmätty arvovaltakiistaan Moskovan ja Washingtonin välillä, ja Moskova olisi historiallisten taustatekijöiden vuoksi joutunut siinä altavastaajaksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että vielä 2000-luvun alussa presidentti Vladimir Putin sanoi brittiläisessä lehtihaastattelussa, ettei hän omasta puolestaan sulje pois Venäjän mahdollista Nato-jäsenyyttä. Tunnustan, että yllätyin tästä historiallisesta knopista. Sakwa esittää, että Venäjä itse asiassa halusi yhteistyötä länsimaiden kanssa, mutta ei sellaisilla ehdoilla, joita lännestä tarjottiin.

Jo kirjansa alussa Sakwa puhuu kahdesta eurooppalaisen yhteistyön perusmallista, ”laajemmasta Euroopasta” ja ”Suur-Euroopasta”. Nimityksistä ei heti voi nähdä, missä ero on, mutta Sakwa selittää sen suurin piirtein näin: laajempi Eurooppa merkitsee Länsi-Euroopan poliittisen kulttuurin leviämistä itään päin, Suur-Eurooppa taas erilaisista poliittisista kulttuureista muodostuvaa blokkia, jossa osapuolet voivat yhdentyä talouden ja sotilastoiminnankin alueilla ilman ideologisen yhtenäisyyden vaatimusta.

Venäjän federaatio on ollut valmis lähestymään Länsi-Eurooppaa nimenomaan Suur-Euroopan puitteissa, mutta se ei ole hyväksynyt laajemman Euroopan ajatusta. Lännessä taas on nähty Suur-Eurooppa joko tarpeettomana (koska Venäjällä ei ”enää ole” suurvalta-asemaa) tai sitten vaarallisena (koska Venäjä voi saada pelivaraa mahdolliseen laajentumispolitiikkaan). Sakwan mukaan aitoa luottamusta Venäjän ja lännen välillä ei ollut, ja tarve sen löytämiseksi lakaistiin maton alle – kunnes seurauksiin sitten törmättiin Ukrainassa, jossa Venäjällä on omasta näkökulmastaan luovuttamattomia intressejä.

Sakwan tapa kuvailla ”Suur-Euroopan” ideaa on sikäli hieman häveliäs, ettei hän alleviivaa sen sallivuutta autoritäärisille poliittisille järjestelmille. Pitäisin tarpeellisena muistuttaa, että jos halutaan kansainvälinen yhteisö, jossa Yhdysvalloilla ja Länsi-Euroopalla ei ole ideologista ylivaltaa, on hyväksyttävä, että mukana voi olla myös maita, joissa vahva persoonallinen vallankäyttö ja heikko laillisuusperiaate ovat normaalia elämää. Esimerkiksi Venäjä on tällainen maa, mihin on ymmärrettäviä ja kauas ulottuvia historiallisia syitä. Kysymys kuuluukin, ollaanko lännessä valmiita hyväksymään sen kaltaiset kumppanit ja pidättäytymään ideologisista vaatimuksista. En väitä, että vastaaminen olisi helppoa.

Mutta mitä sitten voivat olla Venäjän luovuttamattomat intressit Ukrainassa? Ainakin kyse on strategisesta, puolustuspoliittisesta edusta, jonka Ukraina tuottaa Venäjälle ollessaan puolueeton maa, eräänlainen ”puskurivyöhyke” länteen päin. Jo vuosien ajan Venäjää oli huolestuttanut Naton tavoite laajentua Ukrainaan ja Georgiaan. Erityisen kipeä kysymys oli Krimin niemimaa, enimmäkseen venäjänkielinen alue, jolla sijaitsee Venäjän Mustanmeren laivaston kotisatama Sevastopol. Voimakkaan kansallis- ja länsimielisen politiikan päästessä niskan päälle Ukrainassa venäläisiä rupesi hirvittämään, että Sevastopolin vuokrasopimus sanotaan irti ja heidän laivastonsa ajetaan pois Nato-joukkojen tieltä. Sakwan mukaan Krimin valtauksella maaliskuussa 2014 Venäjä varmisti kauan sitten saavuttamansa strategisen edun, johon se halusi tarrautua kaiken uhallakin. 

Venäjän reaktiivisuuden korostaminen tässä kriisissä ei välttämättä tarkoita sitä, että kiistettäisiin sen etukäteissuunnitelmat sotilasoperaatioista Ukrainan alueella. Sakwa ei juurikaan analysoi kirjassaan väitteitä, että Venäjä olisi jo pitkään valmistellut Krimin ja ehkä Itä-Ukrainankin valtausta. Itse arvelen, että Venäjällä laaditaan jatkuvasti suunnitelmia erilaisten lähialueiden haltuun ottamiseksi, mutta on toinen kysymys, miten paljon siellä halutaan panna näitä suunnitelmia täytäntöön. Vähintään ne ovat kuitenkin pöytälaatikossa valmiina "pahan päivän varalle". Vastaavia suunnitelmia tekevät varmasti kaikki suuret sotilasmahdit.

Itsekään en kyllä usko, että Putin kannattaisi mitään vahvasti ideologista imperialismia. Jos vaikkapa Ukrainan liittäminen Venäjään olisi ollut hänelle itsetarkoitus, jokin pyhä historiallinen tehtävä, hän olisi jo miehittänyt maan ainakin Kiovaan ja Odessaan asti. Yksikään länsimainen sotilas ei olisi tullut estämään, tämän tietävät kaikki. Ukrainan sisäinen vastarinta olisi tietysti ollut suuri ongelma, samoin Venäjän länsisuhteiden täydellinen tuhoutuminen. Putin ainakin tajusi, ettei mihinkään sellaiseen ollut varaa – Hitlerin kaltaiselle fanaattiselle johtajalle ongelmaa ei olisi ollut.

Jos on kriisiä seuratessaan keskittynyt täydellisesti Venäjän ”imperialismiin”, ihmettelemään pieniä vihreitä miehiä, joista Putin ei aluksi muka tiennyt mitään, Taistelu Ukrainasta voi palauttaa suhteellisuudentajua. Kaikesta huolimatta Venäjä on vielä armeijansa ja luonnonvarojensa nojalla suurvalta, ja suurvalta ei yleensä halua naapureidensa kuuluvan sotilasliittoon, jossa se itse ei ole mukana. Ukrainaan nähden Venäjä on suurvalta myös taloudellisesti, sillä se on ainoa iso markkina-alue Ukrainan raskaan teollisuuden tuotteille. Käytännössä Ukrainan olisi toivottoman hankalaa korvata Venäjä-yhteyksiä kokonaan Eurooppa-yhteyksillä, vaikka jotkut sitä kovasti haluaisivat.

Kannattaa muistaa, miten Yhdysvallat suhtautui Kuubaan, kun maa muuttui aikoinaan sosialistiseksi ja ryhtyi yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Reaktioita voi hyvällä syyllä luonnehtia raivokkaiksi: keinoja ei kaihdettu, kun hallitusta yritettiin kaataa. Työkalupakista löytyi myös maihinnousu Kuubaan. Me toki tiedämme, että Neuvostoliitto alusmaineen oli ihan aidosti uhkaava sotilasmahti, kun taas Nato ei missään nimessä ole uhka Venäjälle. Voin kuvitella, että Sakwan teoria kriisin synnystä ärsyttää Nato-myönteisiä lukijoita ja antaa lisäpontta niille, joiden ennakkoasenteena on halpa jenkkivastaisuus: hänen retoriikkansa kallistuu siihen suuntaan, ja saman asiasisällön olisi voinut esittää toiseenkin sävyyn. Mielestäni on kuitenkin vain realismia, kun hän huomauttaa, että Venäjälle ei voi ulkopuolelta sanella, mitä se saa pitää uhkana. Mutta pitääkö sitten Venäjän näkemysten ja intressien kanssa tulla toimeen diplomaattisesti, ja ehkä pidättäytyä joistakin siirroista? Onko se aina alistumista... suomettumista?

Ukrainan sisäpoliittisessa kriisissä Nato-maat ja EU asettuivat tukemaan Maidan-liikettä, mikä oli alussa johdonmukaista, mutta ne eivät muuttaneet kantaansa, kun liike muuttui vallankumouksen edetessä. Tukea annettiin hallitukselle, jonka esitettiin edustavan Ukrainan kansakuntaa, vaikka se ei edustanut venäjänkielistä väestöä ja pyrki ainakin jossain määrin heikentämään tuon vähemmistön asemaa. Hallituksen tukemista vaativat Sakwan mukaan ennen kaikkea Nato-maiden ”haukat”, poliitikot, jotka kannattavat vahvaa sotilaallista läsnäoloa Itä-Euroopassa ja pitävät Venäjää lähtökohtaisesti uhkana. ”Haukkojen” valtaa analysoidessaan Sakwa moittii Euroopan unionin epäitsenäisyyttä Ukrainan kriisin hoidossa.

Venäjä sekaantui kriisiin aluksi miehittämällä Krimin niemimaan, mikä oli Kremlistä katsottuna tärkeintä, mutta strategisten tavoitteiden ohelle nostettiin myös venäjänkielisten oikeudet – kun Ukrainan sisäpolitiikassa länsimaat olivat monistis-nationalistisen hallituskoalition puolella, asettui Venäjä tukemaan niitä, jotka protestoivat ja lopulta aseellisesti kapinoivat hallitusta vastaan. Sakwa ei pidä uskottavana, että Venäjä olisi perustanut Itä-Ukrainan kapinaliikkeet. Ne syntyivät aluksi paikallisiin tarpeisiin, mutta pian Vladimir Putin katsoi omaksi edukseen ruveta tukemaan niitä. Rajat ylittävän (etnisen) venäläisyyden symboliarvo oli kotopuolessa melkoinen, eli Putinia olisi arvosteltu oman kansan pettämisestä, jos hän olisi sallinut kapinallisten hävitä hallitukselle. Totta kai Venäjälle oli myös fiksua tukea sitä tahoa Ukrainan sisäpolitiikassa, joka puhui ”pluralistisen”, korkeintaan loivasti länteen orientoituvan valtion puolesta.

Ovatko amerikkalaiset sitten tämän kuvion ”pahiksia”, ylimielisiä moukkia, jotka menevät mestaroimaan toisten asioita ja lietsovat sotaa? Niin ei tarvitse sanoa. Sakwa ei juuri selitä asioita parhain päin amerikkalaisten puolesta, mutta he toimivat varmaan oikein ja rationaalisesti – jos kohta omalla tavallaan vinoutuneesta näkökulmasta. Yhdysvallat on sekä aatehistoriallisesti että maantieteellisesti valtavan kaukana Itä-Euroopasta, mikä vääristää sekä tilanneanalyysia että arvioita omien toimenpiteiden seurauksista. Ukrainan ja Venäjän yhteiskunnallisesta todellisuudesta ei aina ole tiedetty tarpeeksi tai sitä ei ole ymmärretty. Joskus on ymmärrettykin, mutta silti vain jyrätty väkisin eteenpäin kun linja on kerran valittu. Sitähän tekevät kaikki, kun kokevat olevansa riittävän hyvissä asemissa: miksi pitäisi odottaa, että Yhdysvaltojen kokoinen peluri olisi sen jalomielisempi tai "reilumpi" kuin muut suurvallat?

Venäjän uusi liturgia

Kiinnostava sivuhuomio Sakwan analyysissa on, että Venäjältä puuttuu sellainen ideologinen resurssi, oma maailmanjärjestyksen ihanteensa, joka sillä oli kommunismin aikana. Sakwa huomauttaa, että jonkinlainen ”orastava konservatiivinen traditionalismi” saattaa olla täyttämässä tätä tyhjiötä, ja ajatus on kieltämättä tullut mieleen itsellenikin tutustuessani Euroopan viime vuosien aatevirtauksiin. Seuraavaa ei tule lukea väitteenä, että historia toistaa itseään, vaan pohdintana analogian mahdollisuudesta.

Kun tsaarinvalta romahti Venäjällä 1917 ja tätä seurasi monivuotinen sisällissota, bolshevikit alkoivat haalia maan ohjaksia käsiinsä ja lopulta onnistuivat vakiinnuttamaan valtansa. He olivat osa kansainvälistä aatteellista kompleksia, sosialismia, joka oli heidän organisaatioitaan vanhempi eikä edes alkujaan venäläistä keksintöä. Mutta vähä vähältä, 1920- ja 30-lukujen kuluessa, bolshevikit tekivät omasta sosialismistaan eli kommunismista venäläisen suurvaltapolitiikan resurssin. He muodostivat tiiviitä yhteyksiä Länsi-Euroopan kommunistisiin ryhmittymiin, joiden kautta he vaikuttivat eri maiden politiikassa, ja lopulta ei ollut ollenkaan helppo sanoa, missä kulki kommunismin ja venäläisen suurvaltapolitiikan raja.

Minua kiinnostaa, onko nationalistisen aatekompleksin kohdalla tapahtumassa hieman samoin kuin sosialismissa tuolloin aikoinaan. Sehän on aidosti kansainvälinen ja monenlaisia juonteita sisältävä trendi, joka vaikuttaa Euroopassa ja on muuten sikäläinen keksintö, kuten sosialismikin. Tyypillistä Euroopassa viime vuosina nousseille nationalistisille liikkeille on yhteisöllisyyden ja perinteiden korostaminen ja individualismin arvostelu, mikä vähintään retorisella tasolla haastaa 1960-luvulta lähtien vallinneen poliittisen kehityssuunnan länsimaissa.

Nationalistiset vaihtoehdot ovat kasvattaneet suosiotaan monista syistä. Alemman keskiluokan asema työmarkkinoilla on heikentynyt, kun tuotantoa on siirretty Euroopasta halvemman työvoiman maihin, mikä on paikoitellen johtanut protektionismin kaipuuseen. Tähän nationalistit ovat tavalla tai toisella vastanneet ohjelmissaan. Toiseksi laajamittainen maahanmuutto Aasiasta ja Afrikasta on tuottanut huomattavaa yhteiskunnallista hajaannusta Euroopan maissa, mikä on vähitellen noussut yhä keskeisemmäksi huolenaiheeksi kaikissa sosiaalisissa ryhmissä. Nationalistit ovat korostaneet maahanmuuton haittoja ja ottaneet suunnakseen enemmän tai vähemmän yhdenmukaisen kansallisvaltion. Jotkut ovat nähneet tässä yhteiskunnallista realismia ja siirtyneet äänestämään uusia puolueita.

Nationalistiset liikkeet eivät kuitenkaan juuri missään Euroopan maassa saa enemmistön kannatusta, ja niiden vaikutusmahdollisuuksia on kaventanut poliittinen eristäminen. Etabloituneet puolueet ja järjestöt ovat karsastaneet niiden kollektivistisia ihanteita sekä uskonnon, kielen ja syntyperän identitaarista korostamista. Tästä on Euroopan lähihistoriassa kurjia kokemuksia, ja sitä paitsi yksilönvapaus on täällä jo pitkään kulkenut käsikynkkää hyvinvoinnin ja vaurauden kasvun kanssa, minkä suurin osa eurooppalaisista muistaa. Nationalismin on pelätty jarruttavan totuttua, suotuisaa kehitystä.

Venäjällä kollektivismi ja perinteiset arvot ovat sen sijaan aivan eri tavalla suosittuja: niiden vaaliminen on normaalia eikä poikkeuksellista kuten Länsi-Euroopassa. Professori Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta on esittänyt, että tämän taustalla vaikuttavat kaukaisetkin historialliset syyt. Venäjä jäi syrjään länsimaiden aatteellisista mullistuksista, aina skolastiikasta valistukseen saakka. Niissä oli keskeinen ajatus, että väittely ja argumentointi on tapa lähestyä totuutta. Venäjällä taas mystiikan ja persoonallisella valaistumisella saavutettavan tiedon asema oli vahva, ja sitä tukivat tiiviit kontaktit etelän ja idän islamilaisiin valtakuntiin. Venäläisissä yhteisöissä oli johtajia (tsaarit, ruhtinaat, luostarinjohtajat, kylänvanhimmat ja muut), jotka ”vain tiesivät”, mikä on oikein ja totta, ja yksimielinen ryhmittyminen tällaisten henkilöiden taakse oli normaali toimintatapa. Korpelan mukaan tätä perusdynamiikkaa ei mikään Venäjän historian vaihe ole muuttanut.

Voi siis ajatella, että Venäjä on rakenteellisesti varsin suotuisa yhteiskunta sellaisille ihanteille, joita eurooppalaisessa nationalismissa ainakin paikoin kannatetaan. Tässä on totta toinen puoli: edelleen Korpelan mukaan Venäjä ei ole aidosti kyennyt integroimaan väestöään sellaiseen koko maan kattavaan kuviteltuun yhteisöön kuin länsimaiset valtiot. Se on pikemminkin mosaiikkimainen kokonaisuus klikkejä ja klaaneja, ja vakaimmillaan silloin, kun eri yhteisöjen päämiehet ovat persoonallisessa alistussuhteessa ylimpään johtajaan – tänä päivänä siis Vladimir Putiniin. Suomen tai Ruotsin modernia historiaa luonnehtiva yhtenäisnationalismi on Venäjällä vailla edellytyksiä, vaikka jotkut kiihkovenäläiset toki haluaisivat soveltaa sitä hinnalla millä hyvänsä.

Aavistelen silti, että etsiessään uutta maailmanjärjestyksen mallia, jolla kilpailla Yhdysvaltojen kanssa, Venäjä hyödyntää juuri näitä monimuotoisia Euroopan aatevirtauksia, joissa korostuvat kansallinen yhtenäisyys, valtion suvereniteetti, yhteisöllisyys ja perinteiset arvot. Venäjän etuna on tässä sen valtarakenne: toimimalla taitavasti Putin kerää alamaisensa valitun symboliikan ja retoriikan taakse, ja Venäjä näyttäytyy (osittain keinotekoisesti) yhtenäisenä isänmaallisen ja konservatiivisen asenteen äänitorvena.

Lännempänä Euroopassa vallitsee pluralismi, jossa Venäjän kuuluttamat ihanteet ovat vain yksi ääni muiden joukossa. Ainakin osa niiden kannattajista ryhtyy – sinänsä aivan pragmaattisesti – ottamaan vastaan tukea Venäjältä. Tämä voi olla esimerkiksi rahaa tai sopivasti valittuja otteita tiedustelutiedoista. Tavallaan tukea saavat länsimaalaiset toimivat omista lähtökohdistaan omien poliittisten tavoitteidensa hyväksi, mutta venäläiset säännöstelevät antamaansa tukea sen mukaan, mitä hyötyä se tuottaa Venäjälle. Tuen vastaanottajat saattavat hyvin tiedostaa tämän mutta laskea, että he saavat järjestelystä tarpeeksi etuja. Kyse ei ole yksinkertaisesti vieraan vallan ”hyödyllisistä hölmöistä”. 

Varsinkin pienet radikaaliryhmät ovat sikäli luontevia liittolaisia Venäjälle, että niissä usein karsastetaan Yhdysvaltoja juutalais- tai kapitalismivastaisuuden nimissä. Venäjän johdossa motiivit epäluulolle ovat toisenlaiset, mutta vihollisten vihollisethan voidaan useimmiten rekrytoida ystäviksi. Suuristakin kansallismielisistä puolueista Venäjän ulkopolitiikalle on löytynyt ymmärrystä, esimerkiksi Ranskan Kansalliselta rintamalta. Unkarin presidentti Viktor Orbán esitti yhdessä vaiheessa jopa putinmaisia lausuntoja, kun hän keväällä 2014 vaati itsehallintoa Länsi-Ukrainan ja itse asiassa Romaniankin unkarilaisille. Samaan aikaanhan kiista venäjänkielisten asemasta kärjistyi Itä-Ukrainassa sisällissodaksi.

Painotin edellä Euroopan nationalismin monimuotoisuutta. Sen edustajista melko pieni osa on natseja eivätkä kaikki loputkaan ole Putinin käsikassaraa. Samalla tavalla bolshevikkienkin Venäjä kykeni käyttämään hyväkseen vain osaa Euroopan sosialismin koko kirjosta. Vaikka moni ajatteli varsinkin 20- ja 30-luvuilla, että punainen on aina ryssän asialla, ei tämä ollut totta. Nyky-Euroopassa hyvinkin vannoutuneet nationalistit, konservatiivit ja traditionalistit ovat varoittaneet omilla foorumeillaan Venäjään sitoutumisesta. Kirjoittaessaan kansallissosialistisen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen toiminnasta Sarastus-verkkolehdessä kirjailija Timo Hännikäinen opasti seuraavasti:

Ruotsin Vastarintaliike [PVL:n johtava jaosto] on myötäillyt Venäjän kantoja Ukrainan sodassa ja väittää ukrainalaisten nationalistien olevan ”juutalaisten ohjauksessa”. Jokaisen suomalaisen kansallismielisen on syytä miettiä, onko mitään järkeä edistää tällaisen organisaation toimintaa. Yhteydet venäläistä imperialismia myötäileviin tahoihin sotivat koko suomalaisen nationalismin perinnettä ja ideaa vastaan.

Sivumennen sanoen yllä kuvattu dynamiikka paljastaa riemukkaasti, miten periaatteet ja pragmatismi menevät ristiin kansainvälisessä politiikassa. Toisen maan uusnatsit ovatkin yhtäkkiä juutalaisten ohjauksessa, oletettavasti koska ottavat vastaan Yhdysvaltain apua, eikä suhdetta heihin määritellä yhteisen natsiuden perusteella. Vastaavasti amerikkalaiset (mahdollisesti jopa juutalaiset sellaiset) ovat mainiosti voineet tarjota selustatukea ukrainalaisille natseille kohentaakseen omaa strategista asemaansa. 

Tietysti tilanne on nykyään monella tapaa toisenlainen kuin maailmansotien välisenä aikana. Eihän nationalismi ole mikään pitkälle hiottu oppijärjestelmä, toisin kuin kommunismi. Sen hyödyntäminen on vaikeampaa: bolshevikit saattoivat sanoa, että nyt olemme Venäjällä päässeet luomaan ihanneyhteiskuntaa, joten liittykääpä kaikki muutkin maat meihin. Lähialueet (paitsi Suomi) autettiin mukaan ihan kädestä pitäen. Nationalismissa ei yleensä ole sellaista sekulaaria pelastusoppia tarjolla, vaan ajatus on paremminkin, että kukin pärjäilee tyylillään. Jonkinlaista primus inter pares -asemaa Venäjä voi silti tavoitella, ja saa nähdä, miten Euroopan maat suhtautuvat sen linjauksiin vaikkapa kymmenen vuoden päästä.