Synti ja kehitysoppi

Synti ja kehitysoppi

Nykyisessä läntisessä maailmassa tietyt luonnontieteen tutkimustulokset ovat laajalti tunnettuja ja hyväksyttyjä. Maailmankaikkeus on syntynyt räjähdyksessä miljardeja vuosia sitten, ihminen on vähitellen kehittynyt aiemmista eläimistä ja niin edespäin. Kuinka kristinusko voi pitää viime kädessä Raamattuun perustuvasta maailmankuvastaan ja ihmiskäsityksestään kiinni? Ongelmat ovat moninaiset, mutta eivät kaikissa tapauksissa niin suuret kuin voisi kuvitella. Kuten Alister E. McGrath on todennut kirjassaan Kristillisen uskon perusteet (2011): ”[L]uonnontieteet, myös erilaiset darvinistiset paradigmat, kestävät ateistisia, teistisiä ja agnostisia tulkintoja, mutta eivät oikeastaan tarvitse niitä. Darvinismia voidaan pyöritellä niin, että se näyttää olevan täysin linjassa kristinuskon kanssa, tai se voidaan saada näyttämään täysin vastakkaiselta.”  

Niinpä esimerkiksi Genesiksessä kuvattu luominen voidaan ymmärtää prosessina, jossa Charles Darwinin todistama lajien kehitys on merkittävä osa. Kirjassaan De Genesi ad litteram (401–415) kirkkoisä Augustinus muotoili: ”Raamatussa sanotaan, että maa tuotti sadon ja puut kausaalisesti, siinä merkityksessä, että se sai voiman tehdä ne olevaksi.” Hän viittaa tässä Genesiksen luvun 1 jakeeseen 12.

Kristillisessä käsityksessä ihmisestä on kuitenkin eräs piirre, jota on mielestäni äärimmäisen hankala sovittaa yhteen darvinilaisen kehitysopin kanssa. Jos ihminen on vähitellen kehittynyt apinasta ja tullut siksi, mikä hän on, mikä vaihe hänen kehityksessään edustaa Raamatussa kuvattua syntiinlankeemusta? Mitä on synti evoluution näkökulmasta?

Kun halutaan arvioida jotakin kristillistä oppia mistä hyvänsä näkökulmasta, on syytä ensin katsoa, mitä Raamatussa sanotaan siihen liittyen, tai paremminkin, mihin tekstiin Raamatussa ko. oppi perustuu. Genesiksen luvussa 3 kerrotaan, kuinka kaksi ensimmäistä ihmistä, mies ja nainen, söivät paratiisissa hyvän ja pahan tiedon puusta hedelmän, vaikka Jumala oli kieltänyt niin tekemästä. Siihen heidät houkutteli käärme. Sanotaan, että puu ”antoi ymmärrystä”, ja että heti kun mies ja nainen siitä söivät, heidän ”silmänsä avautuivat” ja he ”huomasivat olevansa alasti”. Saatuaan tietää, mitä oli tapahtunut, Jumala puhutteli käärmettä, naista ja miestä, ja määräsi näistä jokaisen suurten vaivojen alaiseksi. Sitten hän sanoi: ”Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!” Sitten Jumala ajoi ihmisen pois paratiisista, Eedenin puutarhasta.  

Tämä kertomus tunnetaan ainakin kristillisissä tulkinnoissa syntiinlankeemuskertomuksena. Syntisyys on seurausta ensisijaisesti ihmisen omasta valinnasta ja toissijaisesti käärmeen yllytyksestä. Synti voidaan tässä kertomuksessa oikeastaan nähdä kahdessa kohtaa, joista kumpikin johtaa hieman erilaiseen käsitykseen koko ilmiöstä. Synti on joko Jumalan käskyn tietoista rikkomista, kun hedelmä otetaan ja syödään – tai sitten se on tila, johon päädytään, kun hedelmä on syöty. Onko syntisyys sitä, että tehdään yksittäisiä ei-toivottuja tekoja, vai jokin ihmiselle ominainen tila? Tästä kiistelivät antiikissa kuuluisat teologit Augustinus ja Pelagius. Ainakin eurooppalaisessa kristillisyydessä Augustinuksen edustama jälkimmäinen kanta, ihmisen krooninen syntisyys eli perisynti, tuli lopulta hallitsevaksi. Siksi kysyn nyt, mikä on krooninen syntisyyden tila syntiinlankeemuskertomuksen näkökulmasta, ja miten se voidaan rinnastaa ihmisen biologiseen kehitykseen.

Tila, johon ihminen päätyy syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta, on korkeampi ymmärryksen taso. Tämä todetaan monin sanankääntein ja aivan vastaansanomattomasti. Mikäli emme pidä paratiisikertomuksia kirjaimellisena, poliisiraportin kaltaisena kuvauksena ihmisyyden alkuperästä – itselleni moinen olisi ainakin hyvin vaikeaa – on syytä tulkita, että syntiinlankeemus on metafora ihmisen tietoisuuden tai vähintäänkin moraalin synnylle. Tietoiseen ajatteluun kykenevä ihminen on syntinen, hyvän ja pahan eron ymmärtävä ihminen on syntinen. Olisi naiivia ajatella, että ”lankeemusta” edeltäneet ihmisapinat eivät olisi tehneet mitään, mikä raamatullisessa katsannossa voidaan määritellä synniksi. Kyllä savannilla on varmasti tapettu ja raiskattu lähimmäisiä jo miljoona vuotta sitten‚ mutta oliko se silloin syntiä? Syntisyys riippuunee näin ollen kyvystä tehdä käsitteellinen ero hyvän ja pahan välillä. Mielenkiintoisinta Genesiksen kuvauksessa on kuitenkin se, että syntiin langettuaan ihminen on ”kuin” Jumala. Onko Jumala siis syntinen, koska hän tietää sekä hyvän että pahan?

No, tuo jääköön toistaiseksi vain retorisen kysymyksen asteelle. Jos jatkamme pohdintaa tietoisen ajattelun kehityksestä, on seuraavaksi syytä kysyä, milloin ja miten tämä tapahtui. On vaikea uskoa, että ihminen olisi jotenkin silmänräpäyksessä siirtynyt ei-tietoisuudesta tietoisuuteen. Muutos lienee tapahtunut hitaasti, tiiviissä yhteydessä siihen, miten ihmisen aivokapasiteetti on kasvanut ja miten hän on kyennyt ilmaisemaan tietoisuuttaan kielen käsitteiden avulla. Miten siis määritellä syntiin lankeamisen hetki ihmisen biologisessa kehityshistoriassa? Tuntuisi todella ohuelta väittää, että päivänä X tappaminen ja raiskaaminen olivat vielä luonnon järjestystä ilman moraalista merkitystä, mutta seuraavana päivänä ne olisivatkin olleet syntiä.

Oli miten oli, synti – käsitimmepä sen sitten lankeemuksessa saavutettuna tilana tai yksittäisinä tekoina – liittyy kiinteästi Jumalan tahdon vastustamiseen. Tämä johtaa miettimään, missä vaiheessa Jumalan tahto on tullut tutuksi ihmisille. Raamatun mukaan tämä tapahtui ennen syntiinlankeemusta, siis jo silloin, kun ihminen oli vailla nykyisenkaltaista tietoisuuttaan. Tämä saattaa tarkoittaa, että jo Australopithecus afarensis tai Homo habilis jollakin lailla tunsi Jumalan tahdon. Mutta olivatko näiden lajien keskuudessa tavatut lähimmäisenrakkauden puutteet sitten Jumalan tahdon mukaisia? Ja jos eivät olleet, miksi ei niitä voisi kutsua synniksi?

Yleensä kristillisessä teologiassa ei tietääkseni ajatella, että eläimet olisivat syntisiä. Pyhä Antonius tosin saarnasi kaloillekin, mutta tämä johtui enemmänkin inhimillisen kuulijakunnan puutteesta kuin vedenalaisten veljien akuutista parannuksen tarpeesta. Tyypillinen suhtautuminen eläimiin on, että ne toteuttavat Jumalan tahtoa elämällä vaistojensa ja viettiensä mukaan, mitä ikinä siihen sitten sisältyykin. Ne eivät tee ”hyvää” eivätkä ”pahaa”; ne ovat Jumalan tarkoituksesta moraalittomia olentoja. Ihmiselle on kristinuskon mukaan annettu eri mittapuut, mutta missä vaiheessa tämä todellisesti tapahtui? Mikä oli se ihmisen tietoinen teko, joka johti hänet hyvän ja pahan tietämiseen?

Itse pidän luonnontieteellisesti ajatellen uskottavana, että ihminen ei ole hankkinut tietoisuuttaan tai moraalista ymmärrystään millään yksittäisellä valinnallaan kehityshistoriansa aikana. Silti meidän, kristinuskon näkökulmasta, tulee pitää syntisyyttämme joko omana syynämme tai vähintäänkin Aatamin ja Eevan ilmentämien esi-isiemme syynä. Tämäkin tarkoittaa siis syntisyyttä, joka riippuu moraalisten käsitteiden tuntemisesta ja siten pohjimmiltaan tietoisuudesta. Ainakin vegetatiivisessa tilassa elävien ihmisten syntisyys näyttää kiistanalaiselta – ellemme sitten ajattele syntiä jonakin vikana, joka meillä on niin sanotusti verissä. Vaikka perisynti olisikin todellista, on edelleen kysyttävä, keneltä tämä vika periytyy, jos ensimmäistä ihmistä ja lankeemusta ei Genesiksen tarkoittamassa mielessä ole koskaan ollut olemassakaan. Onko kristityn velvollisuus siis tuntea syyllisyyttä synnistä, jonka alkupistettä tai merkitystä ihmisen historiallisessa kehityksessä ei voida paikantaa? Vai pitääkö hänen lukea Genesistä ad litteram ja kiistää suuri osa länsimaisen luonnontieteen tuloksista?

Genesiksen alkukertomusten ongelmat ihmisyyden selittämisessä tulevat erityisen selvästi esiin tällaisella tarkastelulla. Totta kai nämä kertomukset ovat luonteeltaan myyttisiä; ne pyrkivät tiivistämään ja esittämään helposti hahmotettavassa muodossa jotakin keskeistä ihmisen ja maailman olemuksesta. Myytit onnistuvat tässä tarkoituksessaan usein varsin hyvin, mutta tiivistelmä on aina tiivistelmä: ihminen ja maailma eivät ole yksiselitteisiä eivätkä helposti hahmotettavia kokonaisuuksia. Genesiksessä meille esitetään ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen absoluuttisina, sellaisenaan valmiiksi luotuina olentoina. Vaikka kristitty nykyajan Suomessa tai muissakaan länsimaissa ei välttämättä lainkaan usko, että heitä olisi koskaan ollut olemassa – ihmisiä vailla esi-isiä, kuvitelkaa nyt – on hänen siitä huolimatta perustettava ihmiskäsityksensä ajatukselle heidän olemassaolostaan ja toiminnastaan. 

Tässä pohtiessani minun ei suinkaan ole käynyt helpommaksi vaan nimenomaan vaikeammaksi käsittää, mitä synti on. Jos se on pelagiolaisittain katsottuna yksittäisiä rakkaudettomia tekoja, en tiedä, miksi ihminen olisi sen syntisempi kuin muutkaan olennot. Jos se on augustinolaisittain perinnöllinen tila, en tiedä, miksi se tekisi ihmisestä syyllisen, ja vielä vähemmän tiedän, mistä se on saanut alkunsa. En voi ilman muuta pitää varmana, että syntiä kummassakaan tarkoitetussa mielessä, nimenomaan ihmisyyteen kuuluvana ominaisuutena, olisi edes olemassa. En muutenkaan nyt lausu julki mitään, mitä pitäisin varmana. Sellaisen aika ei ole enää, eikä vielä.