Humpan tahtiin

Humpan tahtiin

Sipilä, Soini ja Stubb Audin takapenkillä? Animaatiosarja
"Kolme Ässää"nousi myös esiin hallituspohjan nimeä pohdittaessa.

On ollut pikkuisen taukoa kirjoittelussa, ja nyt se näyttää vielä isommalta, koska palautin tammikuisen kirjoitukseni pöytälaatikkoon. Eräs jälkeenpäin löytynyt lähde toi nimittäin ilmi, että esittämäni väitteet Helsingin Sanomien toiminnasta eivät osuneetkaan kohdilleen, ja mitä sitä nyt perättömyyksiä netissä levittelemään. Ei sillä, että yleinen mielipiteeni tuosta lehdestä olisi merkittävästi muuttunut.

Kevään aikana olen tietenkin runsaan opiskelun lomassa tullut seuranneeksi politiikkaa. Suomen eduskuntavaalit vaikuttivat omiin silmiini melko mielenkiinnottomalta näytelmältä aina viimeiseen vaaleja edeltäneeseen viikkoon asti. Tuolloin "kuume" pääsi hieman nousemaan, katsoin poliitikkojen hiillostuksia telkkarista ja lueskelin lehtiä. Vaalipäivänä pukeuduin sammareihin, pikkutakkiin ja flat capiin, kävin antamassa ääneni nuorelle, asialliselle kansallismieliselle ehdokkaalle ja siirryin vaalivalvojaisiin isäni kämpille. Viimeistään iltakahdeksan ja -kymmenen välillä kaikki mielenkiinnottomuus karisi tästä kansanvallan juhlasta, kun SDP putosi vaalipäivän äänissä ja PS kohosi – edustajapaikkojen määrässä ohi kaikkien paitsi Keskustan. 

Tuloksen pohtiminen oli mielenkiintoista. Perussuomalaisten nousu vaalipäivän äänillä ja muutenkin ääntenlaskennan loppuvaiheessa vihjasi vahvasti, että nämä olivat vahvistaneet asemaansa Etelä-Suomen tiheään asutuilla seuduilla. Puolue todisti viimeistään nyt, ettei se ole enää Suomen maaseudun puolue. Sen sijaan todellinen Suomen maaseudun puolue otti omansa takaisin, ainakin suurimmalta osin. "Mikäs pahan tappais", totesi eräskin jo Kekkosen aikana maatamme havainnoinut tuttavani, kun vuosi sitten juttelimme Keskustan suosion noususta.

Lyhyesti sanottuna tulos oli mielestäni oivallinen, ja hallitustunnustelujen myötä se pääsi todella oikeuksiinsa. Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä veti alustavat keskustelut ripeään tahtiin, ei päästänyt ketään liian helpolla ja sai lopulta aikaan selkeän linjan. Koko vasemmisto on oppositiossa, Vihreät De Gröna on oppositiossa.

RKP on oppositiossa.

Suomelle tulee niin oikeistolainen ja niin konservatiivinen hallitus kuin tässä tilanteessa vain on mahdollista. No, toki jos Kristillisdemokraatit olisi otettu mukaan, olisi se vielä konservatiivisempi, mutta miksi suotta. "Apupyöriä ei tarvita", tokaisi Timo Soinikin, ja oli siinä hyvillä linjoilla. Suomen ruoriin astuvat Stubb, Soini ja Sipilä puolueineen, Sipilän mukaan "Trio Ässät". Kun iltauutisten lomassa 7.5. näytettiin välähdys nimen alkuperäisestä kantajasta, oululaisesta humppayhtyeestä, minulle tuli merkillinen tunne. Suomi on palaamassa Suomeen. Jos koskaan, niin nyt. Humpan tahtiin. Ainakin toivon sitä. Sillä onhan toki niin, että Keskusta on loppujen lopuksi suomalaisinta mitä Suomen politiikassa on, sanoivat perussuomalaiset mitä hyvänsä. Tämä ei ole arvottava kannanotto, vaan totuus. Kansallismielisiä uudehkoja puolueita on nykyään pitkin Eurooppaa, mutta vain Suomessa on Keskusta.

Ei sillä, etteikö humpan tahti maittaisi hyvin perussuomalaisillekin. Eikä Kokoomus yritä vaihtaa levyä, koska se on hallituksen pienin peluri ja loppujen lopuksi kauempana kahdesta muusta kuin nämä ovat toisistaan. Lisäksi Keskusta ja Perussuomalaiset löysivät toisensa jo ennen kuin muita hallituspuolueita päätettiinkään. Tulevalta hallituskaudelta odotan ratkaisuja, jotka vahvistavat itsenäistä suomalaista kansallisvaltiota, kansamme yhteisen hyvän ainoaa todellista taetta. Taitoa vaatii tehdä nämä päätökset varsinkin talousasioissa siten, etteivät ne herätä liian suurta katkeruutta. Tärkeintä on, että hallitus ryhtyy toimiin nopeasti.

Mitä kaikkea uusi hallitus sitten voi tehdä? Alustavissa arvioissa on noussut esiin kaksi todennäköistä muutosta, jotka liittyvät toisiinsa: ministerien määrän vähentäminen ja kulttuurielämälle jaettavan valtion tuen leikkaaminen. Yhteys on tietenkin siinä, että kulttuuriministerin pesti sulautettaneen opetusministeriin. Voisin sanoa näistä pari sanaa, koska varsinkin omassa elinympäristössäni Helsingin kantakaupungissa ollaan nyt huolissaan siitä, miten kulttuuri tulee pärjäämään konservatiivihallituksen armoilla.

Olen itse melkoisen kiinnostunut kulttuurista kaikkine ulottuvuuksineen. Kulttuuri on nykyään tarkoittavinaan musiikkia, kuvataidetta, kirjallisuutta, näyttämötaidetta, siis oikeastaan vain kulttuurituotteita. Kulttuuri on kuitenkin paljon muutakin: arvoja, tapoja ja asenteita. Se on äärimmäisen kattava, kaikkialla ilmenevä ja kaikessa vaikuttava... jokin. On siis itsestään selvää, että kulttuuri on tärkeä asia, ja tällä olenkin kuullut perusteltavan, miksi kulttuuriministerikin pitäisi hallituksessa olla. Kulttuuriministerin salkkua voi jopa pitää "valtion sivistyksen symbolina", jos Ylen Aleksis Salusjärveen on uskominen.

Itse ajattelen, että ministerien karsiminen on nimen omaan syytä aloittaa kulttuuriministeristä. Kulttuuri on sen verran tärkeä asia, ettei valtion tarvitse erikseen yrittää mestaroida sitä. Totta kai kulttuuriministerin tarkoitus on avustaa kulttuurielämää, mutta kannattaa muistaa, että auttaminen on aina vallankäyttöä. Tämä ilmeni selvästi ja omista arvoistani katsoen vastenmielisestikin viime hallituskaudella, kun Paavo Arhinmäki (vas) toimi urheilu- ja kulttuuriministerinä. Tämä jakeli suruttomasti rahaa esimerkiksi Kommunistiselle Nuorisoliitolle, jonka ansiolistaan kuuluu mellakaksi kääntyneen mielenosoituksen järjestäminen itsenäisyyspäivänä 2013. Toisaalta ministeri P. A:lta ei riittänyt Perussuomalaisille nuorille kuin murto-osa siitä tuesta, mihin järjestö olisi ollut oikeutettu. Virallinen syy olivat suomeksi sanottuna PS-nuorten väärät ideologiset linjaukset.

Kulttuuriministerin salkku on syytä panna hyllylle muun muassa siksi, että tällaisen puolitotalitaarisen poliittisen ohjailun mahdollisuuksia voitaisiin kaventaa. Minua ei kiinnosta tippaakaan, että nyt voisimme kenties saada toisenlaista, oikeistolaisempaa ja isänmaallisempaa ohjailua. On yksinkertaisesti tervettä, jos kulttuurielämänkin toimijat elävät kysynnästä eivätkä yksittäisen ministerinplantun poliittisista sympatioista.

Mutta vähentämässä ei tosiaan olla vain ministerien lukumäärää, vaan varmaankin myös kulttuurin rahoitusta, jakoipa sen sitten tulevaisuudessa minkä niminen ministeri hyvänsä. Tässäkin on puolensa ja puolensa. Vyö voi kiristyä niin kirjastoissa, museoissa kuin taidealan oppilaitoksissakin. Suomalaisen kirjastojärjestelmän säilyttäminen laadukkaana on omaa sydäntäni kaikkein lähinnä. Kirjasto on kaikille avoin, poliittisesti suhteellisen neutraali sivistyksen ja esteettis-tunteellisten elämysten varanto. Jos ajattelemme kulttuuria talona, niin kirjasto kuuluu kantaviin rakenteisiin, jos ei nyt sentään kivijalkaan. Konservatiivina haluan ennen kaikkea pitää kantavat rakenteet kunnossa.

Sen sijaan musiikin, kirjallisuuden ja kuvataideteosten tuottaminen, luomisprosessit, ovat huomattavasti erikoistuneempia osia kulttuurin temppelissä. Jos kulttuurista on säästettävä, niin säästetään luomisprosessien rahoituksesta. Minä en tiedä, miten leveästi esimerkiksi taidealan oppilaitokset ja taiteilijat Suomessa elävät. Sen kuitenkin tiedän, että maailmassa on tehty paljon vähemmällä rahalla paljon suurempaa taidetta  kuin Suomessa nykyisin. On jopa mahdollista, että aineellisten resurssien vähäisyys vaikuttaa piristävästi itse luomisprosessiin. Kun on kovemmat ajat, pitää ahkeroida ja saada vähemmästä aikaan enemmän. Taideteokset ja kulttuurituotteet eivät kuitenkaan viime kädessä synny rahasta ja tarvikkeista, vaan ihmisten halusta luomiseen. Kulttuurin rahoituksesta nipistäminen saattaa tuoda esiin ne, joiden into ja kyvykkyys on suurinta.

Varjopuolena on toki, että laaja-alaiset ja tasa-arvoiset mahdollisuudet tutustua taiteeseen niin tekemisen kuin kokemisenkin kautta kärsivät tässä. Aleksi Salusjärvi kirjoittaa: 

"Kulttuuripolitiikkaa näkyvimmillään edustaa maakuntien vireänä pitäminen. Kajaanilainen nykytanssi tai Kaustisten [sic] kansanmusiikki elävät julkisen tuen varassa."

Näin asia epäilemättä onkin. Keskustan ja PS:n kiinnostus aluepolitiikkaan on kuitenkin sen laatuista, että hallituksen on mahdollista kompensoida kulttuurileikkauksista koituvaa haittaa. Kuten kulttuuria, myös yhteiskuntaa voidaan ajatella rakennuksena, ja tässä kantavia rakenteita ovat tuotanto ja kansanterveys. Käsittääkseni kaksi suurinta hallituspuoluetta pitävät kunnia-asianaan, että myös maakunnissa on mahdollista tehdä kannattavaa työtä ja saada vaivattomasti terveydenhuoltoa. Jos tämä onnistutaan takaamaan, on sillä jo itsessään suotuisa vaikutus maakuntien kulttuurielämään. Sen sijaan pelkkä kajaanilaisen nykytanssin tai Kaustisen kansanmusiikin rahoittaminen on pidemmän päälle turhaa, jos yhteiskunnan primitiivisempiä tarpeita koskevat aluepoliittiset toimet puuttuvat. Tämän takia uskon, että jonkinlainen viherporvari- tai vihervasemmistohallitus olisi loppujen lopuksi tuhoisampi maakuntien kulttuurielämälle kuin tämä nyt hiottava... humppahallitus.

Olisi tietenkin paljon kaikenlaista, mitä hallituksesta voisi kirjoittaa, mutta ehkä se on kuitenkin ennenaikaista. Neuvotteluthan ovat vasta meneillään. Lopetan tällä kertaa tähän ja toivotan hyvää J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivää!