Fått nog av dockbögeri?
Katsoin eilen kaverini suosituksesta Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin mainosvideon, jossa Mannerheim raivostuu, kun hänestä kertovaa eeppistä elokuvaa ei ole vieläkään saatu tehdyksi. Video on loistava, koska se on toteutettu asiantuntevasti ja hyvällä huumorintajulla, mutta itse näen siinä myös vakavamman pointin, jota on syytä käsitellä erikseen. Sen avaaminen lähtee Mannerheimin sanoista "Ingen verkar få till stånd en värdig filmatisering om mig – bara dockbögeri", tarkasti suomentaen "Kukaan ei tunnu saavan aikaan arvokasta filmatisointia minusta – pelkkää nukkehomoilua vain."
Siltä varalta, että joku ei tätä muista, "nukkehomoilu" viittaa Katariina Lillqvistin taannoiseen animaatioon Uralin perhonen (2008), jossa marsalkka Mannerheim esitetään korsettiin pukeutuvana homoseksuaalina.
Täytyy kyllä myöntää, että kun on seurannut Mannerheimin hahmon käsittelyä suomalaisessa elokuvataiteessa tällä vuosituhannella, on tullut vähän sama tunne kuin unessa, jossa kovasti yrittää tehdä jotakin, mutta aina asiat vain menevät pieleen mitä oudoimmilla tavoilla. Renny Harlin on soutanut ja huovannut oman toiminta-Mannerheiminsa kanssa, luopunut lopulta koko projektista, ja samaan aikaan toisaalla on tehtailtu kaksi keskinkertaista pätkää, joista toisessa Mannerheim on homo ja toisessa musta.
Viimeksi mainittujen tarkoituksena on ollut lähinnä "ravistella sovinnaisia käsityksiä" ja luoda "uusia näkökulmia" kiveen hakattuun kansallissankariin. Säälittävää tässä on, että niiden asenne Mannerheimiin on yhtä lailla kiveen hakattu. Älymystöllä ja avantgardetaiteilijoilla on ollut lievästi sanoen kompleksinen suhde kansallisiin symboleihin jo ainakin 70-luvulta lähtien, ja vuosikymmeniä he ovat syöttäneet omaa myytinmurtomentaliteettiaan muille, ilman sanottavia tuloksia. Duunarit eivät ole ymmärtäneet sitä, eivätkä porvarit ole sitä hyväksyneet. Ehkä kärjistin hieman. Anteeksipyyntöni kaikille kulturelleille duunareille ja junttimaisille porvareille.
Dekonstruktiivisen taiteen suhde ihmisyhteisöön ja muuhun taiteeseen on sama kuin loisen suhde kasviin: tarkoituksena ei ole luoda mitään (kuten todellisessa taiteessa), vaan käyttää hyväkseen isännän tarjoamaa materiaalia ja samalla tuhota se. Minä pidän tällaista toimintaa vahingollisena ja typeränä, mutta en rupea vaatimaan mustien Mannerheimien ja homo-Mannerheimien kieltämistä. Ongelma ei ole se, että Mannerheimista tehdään dekonstruktiivisia elokuvia, vaan se, että hänestä tehdään pelkästään niitä. Bara dockbögeri.
Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla lähestyy. Mannerheim oli kiistatta keskeisimpiä hahmoja tämän statuksemme saavuttamisessa, ja nyt olisi vielä reilut kolme vuotta aikaa yrittää vaihteeksi rekonstruktiota dekonstruktion sijaan. Tarkoitan rekonstruktiota, joka pyrkisi vahvistamaan Mannerheimia kansallisena symbolina ja sanomaan kerrankin jotain positiivista suomalaisesta identiteetistä – yhdistämään kansalaiset eikä ärsyttämään (suurinta) osaa meistä. Yksi, yhteinen kansa on rakennelma, jonka arvo olisi syytä edelleen ymmärtää. Sen hyväksi voivat taiteilijatkin tehdä työtä.
P.S. Jos Mannerheimista tehdään vielä kunnon elokuva, voisi Dick Idman kyllä esittää häntä siinäkin. Hänen suorituksensa R&A -trailerissa toi yhtä aikaa esiin sotilasjohtajan auktoriteettia sekä ylitsevuotavaa inhimillisyyttä. Imponerande!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti