Seksuaalisen mukavuusalueen rajoilla?

Seksuaalisen mukavuusalueen rajoilla?

Kävin 7.5. katsomassa Kallion lukiolaisten tulkinnan legendaarisesta kasarimusikaalista Fame. Voisin periaatteessa suositella esitystä, joka oli oikein sympaattinen; mutta mitäpä kukaan suosituksistani kostuisi, kun näytöksiä oli vain tällä viikolla? Niin ikään tuskin kenellekään olisi mitään iloa teoksen kattavasta kritiikistä, sillä näyttämötaiteen asiantuntemukseni ei ole lainkaan sellaisen vaatimalla tasolla. Keskityn nyt vain yhteen tarinan juonteeseen, joka oli minusta kulttuurisesti kaikkein mielenkiintoisin. (Vuorosanojen siteeraukset tehty ulkomuistista).

Alkuperäisessä Famessa eräs päähenkilöistä, Montgomery MacNeil, on homoseksuaali, joka tuskailee identiteettinsä kanssa. Poikkeavuus näyttäytyy tietysti hyvin räikeänä New Yorkin Performing Arts -koulun käytävillä, joilla poikien ja tyttöjen välinen flirttailu, seurustelu ja riiustelu ovat arkipäivää: jos joku ei halua liittyä tähän pelinpitoon, se pannaan kyllä merkille. Asetelman kuvaaminen elokuvassa vuonna 1980 oli varmaan hyvinkin sykähdyttävää ja rohkeaa. Nyt, 34 vuotta myöhemmin, taide- ja kulttuuriväki on yhäti patologisen kiinnostunut homoseksuaalisuudesta – tai ainakaan se ei ole saanut ilmiön käsittelystä millään lailla tarpeekseen. Siihen nähden on virkistävää, että Kallion lukiolaiset etsivät Montgomeryn hahmoon tuoretta seksuaalista näkemystä.

Kallion Famessa hahmoilla on uudet nimet, sillä tarina kuvaa Performing Arts -koulun myöhempiä lukuvuosia uusine opiskelijoineen. Montgomerya vastaava hahmo, nimeltään Nick (Joel Lönnrot), on näyttelemisen pääaineekseen ottava pitkä, vaalea poika, joka suhtautuu opintoihinsa hyvin vakavasti. Häntä voisi nimittää suorastaan työnarkomaaniksi, ainakin verrattuna koulutovereihinsa. Vastakkaiselle sukupuolelle Nickiltä ei juuri kiinnostusta heru. Hän elää todeksi Baudelairen ankaraa yhtälöä: mitä enemmän ihminen omistautuu taiteille, sitä vähemmän hän nai.

Taiteelle omistautuneilla on kuitenkin tapana herättää viehtymystä muissa. Heleä, romanttinen näyttelijätyttö Serena (Petra Pääkkönen) on ihastunut Nickiin, mutta tämä käyttäytyy kuin ei ymmärtäisi asiaa. Lopulta tytön herkät lähestymisyritykset harjoitusten lomassa saavat Nickin vain ärsyyntymään, ja hän syyttää tätä lepsusta suhtautumisesta näyttelijäntyöhön. Serena tulkitsee sitten Nickin kylmyyden ainoalla mieleen juolahtavalla tavalla, ja sanoo tälle suoraan, että hyvä on, ei siinä mitään, jos olet homoseksuaali. Nick raivostuu tästä silmittömästi ja kiistää olevansa kiinnostunut pojista. Serena tenttaa tältä, mistä tämä sitten on kiinnostunut: eläimistä, kasveista, esineistä...? Suuri on tytön hämmästys, kun Nick puuskahtaa: "No en vittu mistään!"

On sinällään jo nerokas veto, että iänikuisen homoseksuaalin sijaan meillä onkin äkkiä edessämme aseksuaali: yhtä yleinen mutta paljon tuntemattomampi olento. Aseksuaalisuuden problematiikka on nykyisin ehdottomasti kiinnostavampaakin kuin homoseksuaalisuuden. Uskoisin, että siihen liittyy yhteiskunnassamme selvästi vahvempi tunne ulkopuolisuudesta, jopa jonkinlaisesta ali-ihmisyydestä. Timo Hännikäinen kirjoittaa teoksessaan Ilman (2009):

Seksuaalinen vapaus on seksuaalista pakkoa. Nykyään normaalin, terveen ja onnellisen ihmisen määritelmään kuuluu, että hän rakastelee säännöllisesti. Ne jotka eivät nai, ovat jonkin tukahduttavan uskonnollisen pakkomoraalin uhreja tai Inhon Carolin kaltaisia rikkinäisiä, hyväksikäytettyjä raukkoja.

Hännikäinen (entinen kalliolainen muuten) antaa loistavassa kirjassaan viljalti esimerkkejä yhteiskuntamme seksuaalisista normeista ja niin kutsutun kulttuurimme läpikotaisesta erotisoitumisesta, enkä voi kirjoittaa edes parhaimpia tähän; muuten tekstistäni tulee ylipitkä ja lähinnä lainauksista koostuva. Lukekaa vain se kirja. Joka tapauksessa voinemme ottaa tässä lähtökohdaksemme ajatuksen, että seksuaalisen halun puute on nykyisin radikaalimmin poikkeavaa kuin mikään seksuaalinen suuntautuminen, ja sosiaalisesti paljon kiusallisempaa.

Nickin paljastusta seuraava Serenan monologi on katkeruudessaan paljon puhuva välähdys seksuaalisen poikkeavuuden kohtaamisesta tämän päivän länsimaissa. Yllättäen meille ei esitetäkään mitään ääriuskonnollista stereotyyppi-ihmistä, joka haluaa "eheyttää" homot tai toivottaa heille tervemenoa helvettiin. Meille ei esitetä agraaris-konservatiivista stereotyyppi-ihmistä, joka katkaisee välit homoseksuaaliksi paljastuneeseen poikaansa. Näitä olemmekin jo nähneet aivan tarpeeksi. Sen sijaan edessämme on urbaani, kiltti ja liberaali teinityttö, joka kiukusta kihisten lausuu:

Tää on just niin mun tuuria! Että pitääkin ihastua jätkään, joka ei edes oo kiinnostunut seksistä... Voisin tappaa sen ääliön! 

Voisin tappaa sen ääliön. Ja vain siksi, ettei sitä kiinnosta naida.

Aseksuaalisuuden tuominen näyttämölle on radikaali ja kiinnostava temppu. Vielä kiinnostavampi kuitenkin on kalliolaisten loppuratkaisu Nickin ja Serenan tarinalle; on näet vaikea sanoa, onko se radikaali vai sovinnainen. Aivan viime metreillä Nick nimittäin alkaa laulaa, kuinka hän onkin yllättäen alkanut tuntea sisällään jotakin... Hän kääntää kelkkansa, tunnustaa rakkautensa Serenaan, ja lopuksi nuoripari suutelee. Voi miten ihanaa! Nick on sittenkin täysi ihminen! Hän on, muodikkaasti sanoaksemme, eheytynyt.

Juuri eheytymisen käsitteen avulla paljastuu radikaaliuden ja sovinnaisuuden välinen ristiveto tässä kliimaksissa. On lähes kuvailun yläpuolella, millaista kiukkua liberaaleissa piireissä herättävät vaikkapa yritykset "eheyttää" homoja heteroiksi. Eivätpä konservatiivitkaan ole sellaisesta kovin innoissaan ainakaan Suomessa. Ihmistenhän pitäisi antaa olla sellaisia kuin he ovat, ja sukupuoli-identiteetti on aivan erityisen koskematon asia. Kuitenkaan Nickin muuttuminen omituisesta aseksuaalista normaaliksi heteroksi ei tunnu mitenkään shokeeraavalta, eikä lainkaan vaikuta hänen identiteettinsä alistumiselta ympäristön paineessa. Eikö se ole pikemminkin helpotus, merkki siitä, että luonnollinen järjestys sittenkin vallitsee?

Mielestäni on lievästi sanoen huvittavaa, että poikkeavan seksuaalisuuden muuttuminen vallitsevien konventioiden mukaiseksi esitetään näin auvoisena tapahtumana helsinkiläisen ilmaisutaidon lukion musikaalissa vuonna 2014. Väitän, että jos Nick olisi ollut homoseksuaali, hän olisi voinut pysyä sellaisena tarinan loppuun saakka, ja hänen olisi pitänytkin pysyä. Homous on näet identiteetti (tai sellaisen osa) joka on kulttuurissamme hyväksytty, paikoin jopa ihailtu. Aseksuaalisuus sen sijaan on niin kummallista poikkeavuutta, että tarina ei olisi kestänyt sen luomaa jännitettä loppuun saakka. Jos Nick ei olisi "eheytynyt", olisi se varmaankin jäänyt vaivaamaan katsojia. Nämä olisivat lähteneet kotiinsa jollain lailla hämmentyneinä ja epävarmoina – sellaisessa tilassa siis, jonka oikeasti radikaali esitys saa aikaan.

Tarkoitukseni ei tässä ole nälviä kalliolaisten musikaalia sovinnaisuudesta, sillä eiväthän he alun perinkään väittäneet sen olevan millään lailla radikaali. Sitä paitsi sovinnaisuuden haukkuminen ei muutenkaan ole minun heiniäni; useinhan se kaltaistani konservatiivia lähinnä ärsyttää. Haluan vain heittää ilmaan kysymyksen, mitä Nickin seksuaali-identiteetin käsittely Kallion Famessa kertoo näennäisesti vapaamielisen aikamme seksuaalisista velvoitteista. Vuonna 1980 maailma ei kenties vielä ollut valmis homoseksuaaleihin. Onko maailma vuonna 2014 valmis aseksuaaleihin?