Nestemäistä leipää ja Circus-huveja

Nestemäistä leipää ja Circus-huveja

Vietin viime lauantai-illan Helsingin keskustassa kahden mukavan aktiviteetin parissa. Oltuani jokusen tunnin HYRMYn (Helsingin yliopiston raskaan musiikin ystävät) fuksikertsillä Leppäsuonkadulla kaljaa kippaamassa ja uusia ihmisiä tapaamassa lähdin Circukseen, missä kohtasin viidettä kertaa ykkösyhtyeeni Children of Bodomin. Keikan vaikutelmia ehdin parin HYRMYläisen kanssa jo purkaakin, mutta nyt on aika tehdä sama hieman perusteellisemmin kirjallisessa muodossa.

Lämppärit jätin tällä kertaa väliin, vaikka ainakin toinen niistä - Lost Society - on erinomaisen elävää ja viehättävää kasarispedeilyä. Onnekseni olen saanut todistaa heidän remellystään jo viime kesänä Sauna Open Airissa. Saavuin Cirkukseen kymmentä yli yhdeksän, ja ehdin juuri parahiksi hörpätä yhden Jägermeisterin Red Bullilla ennen kuin valot sammuivat ja pahaenteiset äänet alkoivat hiipiä salin läpi. Tunkeuduin väkijoukon lomassa hieman edemmäs sillä välin kun bändin jäsenet ilmestyivät yksi toisensa jälkeen lavalle.

Tämä keikka osoittautui vastaukseksi pariinkin viime kirjoituksessa esitettyyn toiveeseen. Liekö syy perinteisissä vaahtomuovisissa korvatulpissa vai yllättävän hyvässä miksauksessa, mutta huomasin heti kitaran kuuluvan paremmin kuin kesän festarikonserteissa. Nyt myös kuultiin uusia biisejä, vieläpä hyviä uusia biisejä; Scream For Silence ja Dead Man's Hand On You toimivat loistavasti. Uuden levyn parhaimmistosta vain Bodom Blue Moon antaa yhä odottaa itseään; uskon, että jokainen, joka tuon majesteetillisen kappaleen on kuullut toivoisi bändin esittävän sen myös keikoilla.

Vanhojenkin teosten valikoimaa setissä oli päivitetty. Parina viime vuonna keikoilla on kuultu ainakin Children Of Bodom, Deadnight Warrior, Kissing The Shadows sekä Silent Night, Bodom Night. Lauantaina teki paluun mm. Lake Bodom, klassikkokappale, jota en vielä ollut keikalla päässyt kuulemaan. Se ei vielä ollut odottamaton veto. Leukani loksahti vasta, kun Alexi ilmoitti soitettavaksi Towards Dead Endin, joka on mitä hienoin yhdistelmä kepeää lennokkuutta ja mustanpuhuvaa melankoliaa. Kappale on julkaistu vuonna 1999 albumilla Hatebreeder, joskin siitä on liikkellä myös vuoden 1997 versio. Avausteeman voi kuulla jo vuoden 1996 demolla Shining. Kysymyksessä on siis todella arkaainen mestariteos, jota ei ole liiemmin kuultu viimeisten kymmenen vuoden aikana. Se tosin jätettiin konsertissa sooloa ja koodaa vaille ja siirryttiin lennosta soittamaan Hate Me; näinhän Bodom on monen vanhan biisin kanssa menetellyt.

Yleisesti ottaen voi todeta tämän keikan olleen paras Bodom-kokemus sen jälkeen, kun näin epäpyhän järven lapset ensimmäistä kertaa livenä kaksi ja puoli vuotta sitten. Soitto kulki hyvin ja kuului selkeästi, ohjelma oli tasapainoinen ja yleisö eläytyväinen - innostuin itsekin riehumaan hetkisen pitissä, mikä oli kaljasta liukkaalla lattialla surkuhupaisaa puuhaa!

Jos rehellisiä ollaan, lähdin katsomaan bändiä ikään kuin muodon vuoksi, odottamatta mitään aiemmasta poikkeavaa. Kiitos odotukset ylittäneen keikan, lienee asenteeni ensi kerralla innokkaampi.