Bodomin lapset kotona ja maailmalla



"The unholy waters of Bodom"



Otin kesäkuun toisena viikonloppuna varsinaisen tehokuurin suosikkibändiäni Children of Bodomia. Alexi ja kumppanit julkaisivat uuden albuminsa Halo of Bloodin torstaina 6. kesäkuuta ja lähtivät seuraavana päivänä sen tiimoilta kiertueelle. Sain todistaa mitä harvinaislaatuisinta tilaisuutta, Children of Bodomin esiintymistä omassa kotikaupungissaan Espoossa, kun yhtye nousi lavalle Leppävaaran urheilupuistossa Kivenlahtirock -festivaalilla. Lauantaina matkustin vielä Tampereelle kuulemaan kiertueen toista esiintymistä Sauna Open Airissa.

Ensiksi lienee paikallaan sanoa pari sanaa uudesta levystä. Ei sillä, että sen tunteminen olisi ollut mitenkään tärkeää näiden konserttien  kannalta; uusia kappaleita oli ohjelmistossa todella vähän. Valitettavaa sinänsä, koska levy on oikeasti aika hyvä. Edellisen (Relentless Reckless Forever) tasolle se ei aivan yllä, sävellykset eivät ole yhtä saumattomia eivätkä sovitukset yhtä mielikuvituksellisia. Tämä ei kumminkaan ole häirinnyt minua, koska levyllä on myös sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka puuttuivat edelliseltä.

Nimikkoraita on varmasti huomionarvoisin. Bodom ei ole soittanut näin suoraviivaisia black metal -teemoja sitten ensimmäisen albuminsa Somethin Wildin. Kappale on ajoittain tyylillisesti hyvin lähellä ruotsalaista, 1990-luvulla vaikuttanutta Dissectionia: haikean melodista mutta silti pahaenteistä ja synkeää sävelkieltä. Kertosäe tuo lähinnä mieleen historiallisten seikkailuleffojen teemamusiikit ja on minun korvaani pieni tyylirikko tässä muuten mestarillisessa, pelkistetyssä sävellyksessä.

Vanhat ajat kuuluvat selvästi myös kappaleessa nimeltä Transference. "Stonemainen" alkusoitto, etupotkuinen, orchestra hiteillä maustettu säkeistöteema d-mollissa ja lempeästi keinahteleva kertosäe liittävät biisin luontevasti Follow the Reaperin perintöön. Vanhan Bodomin ystävät ovat nyt ainakin saaneet todisteen siitä, että Alexi osaa yhä säveltää perinteekkäämpäänkin tyyliin. Tästä ilahduin suuresti itsekin.

Hämmästytttävyydessään nimikkokappaleen kanssa kilpailee vain Dead Man's Hand On You. Puhtaat kitarasoundit ja pianostemmat eivät ole ainakaan sitten demoalbumien olleet Bodomin juttu. Kappale on kuitenkin erittäin onnistunut ja hieman tyypillisintä Bodomia "aikuismaisempi". Erikoista siinä ovat myös sanat: "Heaven, earth and the underworld / give me the white, the red and black" - mistä Alexi on saanut päähänsä laulaa indoeurooppalaista kosmologiaa? Maailmankaikkeuden kolme tasoa, ihmiskunnan kolme säätyä ja niitä symboloivat värithän ovat läsnä niin germaanisissa, kreikkalaisissa kuin indo-arjalaisissakin myyteissä. Muualla kappaleessa Alexi puhutteleekin hindulaista Kali-jumalatarta. Onko hänellekin tullut aika, monen muun rocktähden tapaan, astua mystis-uskonnollisen hörhöilyn maailmaan? Näemmekö hänet pian intialaisen palmun alla meditoimassa gurun opastuksella kuin Beatlesin pojat konsanaan? Vaihtuuko sähkökitara tabla-rumpuihin? Kiertääkö maailmaa pian etno-orkesteri Children of Brahma? Taivas tietää.

Mutta sitten niistä konserteista. Tässä kohdin täytyy vaihtaa vähemmän mairittelevaan sävyyn. Bodomin iäiseltä ongelmalta tuntuvat huonot kitarasoundit vaivasivat näilläkin keikoilla, mikä oli musiikkielämyksen kannalta äärimmäisen tuhoisaa, koska bändi on niin kitaravetoinen. Jos tunsi kappaleet ennestään, saattoi puoliksi mielikuvituksen voimalla erottaa melodiat kitarastemmoista. Koskettimet toivat paikka paikoin apua, koska ne oli säädetty lujemmalle (!) kuin kitarat.

Bodomin tuotannon läpeensä kolunneena pystyin kyllä arvioimaan, että soitto sujuu sinänsä hyvin, minkä havainnon vielä varmistin muiden fanien kuvaamista videoista - niissä kitarat kuuluvat jostain syystä selvemmin. Etenkin Hate Men soolot Alexi revitteli moitteettomasti. Vanha virtuoosikappale Silent Night, Bodom Night jäi tosin kaipaamaan asiaankuuluvaa briljanssia varsinkin ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä arpeggiovälisoitossa.

Pieniä kompurointeja livesoitossa ei kuitenkaan parane ihmetellä, kun vertaa kappaleiden esitystempoja alkuperäisiin, levytettyihin versioihin. Ero on paikoitellen niin huikea, että se suorastaan häiritsee. Parhaita esimerkkejä tästä lienevät Bodom After Midnight ja Shovel Knockout, joista jälkimmäinen kuultiin vain Tampereen keikalla. Molemmat kappaleet kuuluvat Bodomin teknisesti vaikeimpiin. Ensimmäisen levytystempo on 133 bpm hujakoilla, livetempo ainakin 140. Jälkimmäisen lukemat ovat 145 ja n. 155. En toivoisi levytystempoissa pitäytymistä pelkästään siksi, että nopeiden kuvioiden soitto sujuisi puhtaasti, vaan myös siksi, että kappaleiden dramatiikka tulee paremmin esiin hieman hitaammin soitettuna. Esittäessään kappaleita keikalla Bodom ryntää osasta toiseen tukka putkella, ja tuntuukin, ettei siirtymäkohdista oteta irti kaikkia tehoja.

Tässä esitetyt havainnot pätevät molempiin kuulemiini konsertteihin. Ohjelmisto oli lähes sama kumpanakin iltana, samoin soiton taso, joten en arvioi niitä erikseen. Kokonaistuomio on siis: Children of Bodom, olette edelleen parhaita, mutta kolmea asiaa pyydän hartaasti. Soittakaa niitä uusia biisejä. Kitaroita lujemmalle. Ja jos ei muuta, niin soittakaa ainakin hitaammin.