Järkäleen paluu

Järkäleen paluu

Perjantaina 8.3. olin pitkästä, pitkästä aikaa konsertissa. Tämä talvi on minulle ollut hieman huono keikkasesonki; lähes kaikkea mielenkiintoista saa odottaa kesään ja festivaalikauteen saakka. Onneksi kuitenkin maamme metallisen nerouden kenties varhaisin ilmentymä, Stone, päätti lähteä nyt kevättalvella lyhykäiselle reunion-kiertueelle. Eräs matkan etapeista oli Helsingin Circus, jossa eilen kuultiin maksimaalisella vakaudella ja arvokkuudella esitettyä thrashia täyteen myydyssä salissa.

     Kun bändi lähtee vuosikausien hiljaisuuden jälkeen näyttäytymään keikkalavoille, on selvää, että ohjelmisto rakentuu varmojen klassikoiden varaan. Stone ammensikin lähinnä kahdelta ensimmäiseltä albumiltaan, Stone (1988) ja No Anaesthesia! (1989), mikä ei minua juuri haitannut - ensinnäkään siksi, että tunnen nämä teokset hyvin ja myöhemmät kovin huonosti; toisekseen, koska näiden kappaleista saa jo rakennettua kylliksi vaihtelevan ja vaikuttavan settilistan. Illan aikana kuultiin mm. Get Stoned, Meat Mincing Machine, Reach Out sekä Sweet Dreams.
     Olennaisempaa kuin mitä esitettiin on tietysti, miten esitettiin. Kitaristi Roope Latvalan juomatavat tuntien lähdin konserttiin hieman epäileväisenä, mutta ilokseni saatoin todeta, että niin Latvala kuin muukin bändi olivat skarppiakin skarpimpina. Soiton kuvailemisessa sopii viitata bändin nimeen: miehet tykittivät musiikkiaan järkälemäisen järkähtämättömästi ja suoriutuivat viileällä tyylikkyydellä mutkikkaimmistakin sävellyksistä, esimerkkinä vaikkapa Light Entertainment. En voinut olla tekemättä vertailua suuresti arvostamaani Children of Bodomiin, jossa Latvala on jo pitkään toiminut toisena kitaristina. Siinä missä Bodom yltyy joskus livesoitossaan hieman "hyperventiloimaan" tai "kiilaamaan", oli Stonen esiintyminen erittäin rauhallista. Joku voi tietysti luulla, että rauhallisuus on heviyhtyeellä merkki laimeudesta tai munattomuudesta, mutta se luulo on väärä. Totisesti, metallissa piilevät sellaiset dramaattiset voimat, jotka ainoastaan hallittu, liki sotilaallinen soittotapa voi loihtia esiin.
     Soiton lisäksi myös laulusta minulla on sanottavanani pelkkää hyvää. Janne Joutsenniemeä on selvästi miellyttävämpi kuunnella nykyisin livenä kuin yli 20 vuoden takaisilta levyiltä. Hänen lauluäänensä on niistä ajoista terävöitynyt ja kuulostaapa se hetkittäin jopa James Hetfieldiltä, jos minulta kysytään. Tämä sopii toki erinomaisesti ainakin Stonen ensimmäisen albumin kappaleisiin, joissa tyylilliset yhteydet Metallicaan ovat vielä varsin selvät.
     Aikuismaisesta tyyneydestään huolimatta Stone onnistui myös välittämään kappaleissaan piilevää - eikä aina niin piilevää - huumoria. Metallin kaikista lajeista juuri Stonen edustamalla thrashilla lienee eniten pilkettä silmäkulmassa. Se on alkujaan nuorten, Marvelin sarjakuvia lukevien, hilpeämielisten remeltäjien musiikkia. Stonella mukana on vielä progelta tuoksahtavia nokkeluuksia ja absurdiuksia sanoituksissa sekä hämmästyttäviä kikkoja sävelkielessä, ja näiden yhteisvaikutus on paikoin hykerryttävä. Aiemmin mainittu Light Entertainment käyköön esimerkiksi tästä.
     Stone osoitti perjantaina olevansa liikkeellä tosissaan. Esitys oli selvästi huolella valmisteltu, mutta mitään väkinäisyyttä tai niin sanotusti liikaa yrittämistä ei ollut havaittavissa. Bändin ikä ei lainkaan ole kiusallinen taakka vaan kunnioitusta herättävä ominaisuus, ja luulen, että tämä nostalgiarundi ei jää viimeiseksi - ainakin toivon niin.