Tekeekö työrauha comebackin?

Tekeekö työrauha comebackin?

Sydämeni hypähti ilosta, kun tietooni tulivat opetusministeriön suunnitelmat koulujen työrauhan parantamiseksi. Ihanaa; vihdoinkin ymmärretään, että opettajien ja oppilaiden suhdetta voi todella korjata myös "vanhanaikaiseen" ja hierarkiaa korostavaan suuntaan iänikuisen liberalisoimisen sijaan - ja että tästä voi todella olla jotakin hyötyä!

Koulukuri on aihe, joka on ollut lähellä sydäntäni ala-asteen alusta tähän päivään saakka, ehkä lukiovuosia lukuunottamatta. Peruskoulussa vaalin hellästi auktoriteettien vastustamisen perinteitä, usein itsetarkoituksellisesti, ilman kovinkaan kummoisia syitä. Kailotin lyhytnäköisiä vaatimuksiani vapaudesta (=vähemmän oppitunteja ja järjestyssääntöjen lakkauttaminen), viisastelin opettajille pakkomielteisesti ja taisinpa joskus tervehtiä ala-asteeni rehtoria "saksalaisittain" käsi ojossa. Kuudennella luokalla kisasin erään ystäväni kanssa siitä, kumpi saa vuoden aikana enemmän jälki-istuntoa. Hävittyäni onnittelin tätä vilpittömästi.

Vanhemmiten minulla taas on ollut silmiä avaava ilo työskennellä helsinkiläisellä yläasteella, jossa olen päässyt myös valvomaan lukuisia oppitunteja. Näillä tunneilla tekemäni havainnot ovat johtaneet toiveisiin, joihin opetusministeriö vastasi lähestulkoon kuin Jumala rukouksiin. Suurin ongelma ovat kännykät ja vastaavat laitteet, jotka vievät monien oppilaiden huomion pois opetuksesta. Vastaisuudessa opettajilla olisi lain suoma oikeus takavarikoida kännykät, mikäli niitä käytetään tunnilla luvatta. Tämä on hyvä, vaikkakin itse kannattaisin niiden lähtökohtaista pois keräämistä oppituntien alussa. Nimittäin: jos opetus ei kiinnosta oppilasta, ja tällä on hallussaan vaikkapa älypuhelin, niin mitä seuraa? Tätä voi kuvata yhtälöllä, jonka toteutumista sietäisi ehkäistä ennalta käsin:

Oppitunti + n oppilasta + nx =  ?

Jos x = sähkölaite ≠ taskulaskin tai muu opetusväline , niin oppitunti + n oppilasta + nx = kaaos.




Ministeriön esityksessä on myös kohtia, joihin suhtaudun varauksellisemmin. Viittaan nyt oppilaskuntia koskeviin suunnitelmiin, joiden mukaan näistä toimielimistä tulee kouluissa pakollisia, ja niiden on määrä osallistua järjestyssääntöjen ja opetussuunnitelmien valmisteluun.
Tämän kommentoimisessa minua auttavat ala-asteaikani kokemukset - kouluanarkismini ohella suosin nimittäin myös kunniallisia vaikuttamiskeinoja ja toimin viidennellä luokalla oppilaskuntamme puheenjohtajana.

Oppilaskuntien pakollisuus on tuskin haitaksi, sillä niiden psykologista merkitystä ei sovi vähätellä. Se, että oppilaat voivat periaatteessa vaikuttaa kouluympäristöönsä, vähentänee joka tapauksessa heidän mahdollista tyytymättömyyttään koulunkäyntiin. Oppilaskunnan käytännön merkitys, ainakin peruskoulussa, jäänee silti pakostakin vähäiseksi. Omalla puheenjohtajakaudellani se oli koulumme nukkehallitus, joka sai tehdä päätöksensä täysin vapaasti, kunhan vain kaikkivaltiaat natsiopettajat olivat sen kanssa samoilla linjoilla.

Mutta sitten: että oppilaiden tulisi päästä peukaloimaan koulujen järjestyssääntöjä ja opetussuunnitelmia? Miten tämä muka aiotaan käytännössä toteuttaa? Monissa kouluissa sovelletaan tietääkseni mallia, jossa kaikki oppilaat muodostavat oppilaskunnan, ja vaaleilla valitut edustajat vain oppilaskunnan hallituksen. Jos halutaan demokraattista päätöksentekoa, jossa oppilaat ovat mukana, pitää hyväksyä se, että enemmistönsä turvin he tulevat jyräämään kaikessa. Sanotaan nyt ihan rehellisesti, että siitä ei tulisi mitään.

Oletetaan vaikka, että käsittelyyn tulisi järjestyssäännön pykälä, joka kieltää luokassa oppitunnin aikana ruokailemisen. Oppilaista vähintään 80% äänestäisi takuulla pykälän kumoamisen puolesta, jolloin työrauhalle epäedullinen tulos pitäisi rehtorin mahtikäskyllä kumota. Se siitä demokratiasta.

Järjestely, jota itse voisin kannattaa, olisi jotakuinkin seuraava: oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja ja joku toinenkin jäsen, esimerkiksi sihteeri, istuisivat koulun johtokunnassa ja tiedottaisivat kaikille oppilaille siellä käsiteltävistä asioista. Johtokunnan tulevista päätöksistä järjestettäisiin oppilasäänestyksiä, joiden tulosten mukaan oppilaskunnan edustajat käyttäisivät omia ääniään johtokunnan päätöksenteossa. Kuka hyvänsä oppilas voisi jättää oppilaskunnan hallitukselle ehdotuksia kouluun toivomistaan muutoksista, joista hallitus valitsisi parhaat esiteltäviksi johtokunnassa. Tällä tavoin voisi kevyt politikoiminen olla läsnä koulun arjessa ilman, että oppilaille sysättäisiin turhan paljon valtaa ja vastuuta.



Vielä pari sanaa vanhempainliiton kannanotosta työrauhauudistuksiin. Helsingin Sanomien mukaan

Suo­men van­hem­pain­liit­to on pet­ty­nyt sii­hen, et­tei eh­do­tuk­sis­sa työ­rau­han tur­vaa­mi­sek­si juu­ri ole otet­tu ko­tia ja van­hem­pia huo­mioon.

"Ko­tien kas­va­tus­vas­tuu­ta ei tun­nis­te­ta, vaan li­sä­tään vain opet­ta­jien työ­taak­kaa", sa­noo Van­hem­pain­lii­ton toi­min­nan­joh­ta­ja Tuo­mas Kurt­ti­la.

Tässä on sotkettu syy- ja seuraussuhteet aivan totaalisesti. Uudet keinot eivät millään lailla lisää opettajien työtaakkaa, ne vain auttavat heitä kantamaan sitä. Mutta jokin kyllä lisää opettajien taakkaa. Sitä lisäävät kaikki ne kodit, joissa ei osata/haluta/ehditä omistautua lasten kasvattamiselle. Vanhempainliitossa voitaisiin katsoa peiliin eikä käydä natisemaan siitä, että ministeriö tekee minkä voi. Koulujen toiminnasta on helpompi säätää laissa kuin perheiden, ja siksi kotona tehtävä kasvatustyö jää - vanhempainliiton harmiksi - vanhempien omalle vastuulle. Käsittämätöntä, eikö totta?


Summa summarum: olen varsin tyytyväinen ministeriön ehdotuksiin, koska ne tunnustavat peruskoulun luonteen kollektivistisena laitoksena, jossa opettajilla on oltava valtaa oppilaiden yli. Jahka nämä uudistukset saatetaan voimaan, siirtyy pallo vanhemmille. Heidänkin kuuluu tiedostaa, millainen paikka peruskoulu on ja mitä se vaatii oppilailta toimiakseen kunnolla. Kunnioitus vanhempia ja viisaampia kohtaan sekä itsekeskeisyydestä pidättäytyminen ovat tällaisia asioita, ja niitä on vaalittava myös kotona. Esimerkiksi: tekisiköhän oppituntien rappeutuneelle viittaamiskäytännölle hyvää, jos lasten olisi kotonakin pyydettävä lupaa puhutellakseen vanhempiaan?  Vaikka ajatus on hurja näin nykymittapuulla, jonain päivänä se saattaa olla jälleen mahdollista. Syvälle käyvillä muutoksilla on tapana olla verkkaisia, mutta opetusministeriöllä on selvästi tahtoa ottaa ensimmäinen askel suuntaan, jossa peruskoulun kaltaista instituutiota odottaa tervehtyminen.