Ajatuksia paikallisidentiteetistä

Ajatuksia paikallisidentiteetistä

Kerhis, Töölön seurakunnan
nuorisotila

Minun on jo pitkään tehnyt mieli käsitellä kirjallisesti kiintymystäni paikkoihin ja alueisiin, niiden asukkaisiin ja niiden tapoihin. Voisin kirjoittaa tämän tekstin vain itseäni varten, selvitelläkseni ajatuksiani, mutta sen julkaiseminen täällä tehnee lukijoille helpommaksi ymmärtää joitakin tulevia kirjoituksiani. Seuraavassa tarkasteltavat maailman hahmottamisen ja kokemisen tavat ovat ajatteluni ja siten myös kirjallisen ilmaisuni peruskiviä - tekstin otsikko voisikin olla "Tällainen minä olen, osa 1".

****

Olin syyskuun lopulla vierailulla erään ystäväni luona Santahaminan varuskunnassa. Kulkuluvattomana jouduin poistumaan varuskunta-alueelle ajaneesta bussista ja odottamaan portilla, että kaverini kävisi minut noutamassa. Siinä seisoskellessa mieleeni välähti ajatus, jonka myöhemmin päiväkirjassani kuvasin näin: "Mikähän ihmistä niin kovasti viehättää rajoissa? Tai siis ainakin minua itseäni." Tunsin että oli jotenkin oikein ja jopa hienoa, että edessäni oli portti, josta minun ei ollut käyminen, ennen kuin joku sen takaisiin asioihin vihkiytynyt saapuisi minua opastamaan. 

Jos kiinnostus kieleen on ehkä pysyvin piirre elämässäni, niin hyvänä kakkosena taitaa tulla viehtymys rajoihin. Pienenä mielikuvitusmaailmaani kuuluivat useat itse keksimäni valtiot tai muut alueet, joiden kesken ympäristöni jakaantui. Alueet ja niiden rajat olivat minulle läsnä sekä maailmankartalla, kotiseutuni (Helsingin läntinen kantakaupunki) kartalla että läheisen leikkipuiston sisällä. Kun lähdin vaikkapa mökille, vein mielikuvitusmaat mukanani sinne. Ne siis muuttivat muotoaan sen mukaan, mitä ympäristöä kulloinkin tarkastelin, mutta se ei häirinnyt minua - niiden oli vain oltava olemassa.
(Rajafiksaatio näkyy myös intialaisia ruokalautasia kohtaan tuntemassani arvostuksessa: niissähän ruokalajit on rajattu kukin omaan karsinaansa, niin etteivät ne sekoitu ja hälvennä toistensa erikoislaatua...)

Luulen, etten ole ainoa, jota rajat kummasti kiehtovat. Rajan ylittäminen on merkittävä hetki, sillä sen eri puoliin liittyy erilaisia tunnelatauksia: vaikka käyttämäni valuutta tai edes kieli eivät rajalla vaihtuisikaan, niin tuntemukset ja asennoituminen ympäristöön ainakin. Raja on fiilistenvaihtopiste.

Paikallisidentiteettiä, etenkin omaani, tarkasteltaessa tämä merkitys tulee selvästi esille. Kotiseudun raja erottaa oman vieraasta, ja kun rajan eri puolilla on näin ehdottomat, jyrkät merkityserot, aiheuttaa sen ylittäminen huomattavia muutoksia myös tunnelatauksessa. Tiivistäen voisi sanoa, että siirtymä omalta puolelta vieraalle terävöittää aisteja, herättää uteliaisuutta, jännittää; omalle puolelle saapuminen taas rentouttaa ja antaa varman olon: "Minä tiedän, miten täällä toimitaan."

Ja tylsä, nuorena kalkkeutunut jäärä kun olen, haluan elämässäni olevan enemmän jälkimmäisiä fiiliksiä.

Mitkä sitten ovat minun elämässäni "omia" alueita? Kaksi ehdottoman tärkeää ovat oma kaupunginosani Helsingissä, Töölö, sekä kotimaani, Suomen tasavalta. Tietyssä mielessä Länsi-Eurooppa eli Euroopan katolinen ja luterilainen osa on minulle samaistumisen kohde, joskin lievemmin kuin mainitut pienemmät alueet. Tässä yhteydessä käsittelenkin töölöläistä ja suomalaista identiteettiäni, en niinkään länsieurooppalaista.

Olen asunut Töölössä suurimman osan elämästäni, ensin vuodesta 1996 vuoteen 2001 ja uudestaan vuodesta 2003 eteenpäin. Kävin peruskoulun kokonaan täällä, ensin Töölön ala-asteella ja sitten Töölön yhteiskoulussa. Töölön ala-aste oli vahvasti lähikoulu, ja useimmat luokkakaverini asuivat puolen kilometrin säteellä siitä. Niinpä myös vapaa-ajan vietto keskittyi jotakuinkin Taivallahden puiston ja Töölön tullin väliselle alueelle, eikä tilanne juuri muuttunut peruskoulun loppupuolellakaan, kun monet meistä muuttivat Töölöstä pois. Vielä tälläkin vuosikymmenellä on
ala-asteen pihalle kokoonnuttu kesäiltoja viettämään aina Munkkivuoresta ja Suutarilasta asti. Se viestii pitkästä ja pääosin onnistuneesta yhteisestä historiasta, joka on sitonut meidät toisiimme ja tiettyyn alueeseen.

Peruskoulun päätyttyä töölöläisen yhteisöllisyyden vaaliminen on keskittynyt Töölön seurakuntaan, jonka nuorisotalolla, Kerhiksellä, olen ystävineni viettänyt lukemattomat illat syksystä 2008 alkaen. Silkan hengailun ohella jotkut, minä mukaanlukien, ovat osallistuneet seurakunnan toimintaan myös isosina ja messuavustajina. Kun tällä tavoin ovat elämässäni liimautuneet yhteen niin ikiaikainen kotiseutu ja kaveripiiri kuin Herran uskontokin, ei yhteisöllisyyden kokemukseni voimakkuudessa liene juuri hämmästeltävää. Töölöläisyyden suunnaton merkitys selvisi minulle lopullisesti, kun lähdin opiskelemaan Sibelius-lukioon, oman kaupunginosani ja sosiaalisen verkostoni ulkopuolelle. Mahdollisuus muodostaa uusi, kouluun ja opiskelutovereihin sidottu identiteetti ei lainkaan houkutellut, pikemminkin se tuntui jopa vastenmieliseltä - minulla oli jo Töölö, enkä tarvinnut muuta.

Epäilemättä minulla on täydet syyt tuntea kiintymystä kaupunginosaani kohtaan. Entäpä sitten laajemmat alueet joihin identifioidun? Miten vahvat siteet minulla käytännössä on omaan kotimaahani ja kansakuntaani? Enhän ole käynyt edes Suomen kaikissa maakunnissa enkä tavannut maamme asukkaista kuin promillen murto-osan. Oman elämäni tapahtumien kautta en oikein voikaan tuntea samaistuvani Suomeen ja sen kansaan yhtä vahvasti kuin Töölöön. Kansakunnan yhteisöllisyys onkin lähinnä mielikuvallista eikä konkreettista - ellei sitten konkretiaa etsitä historian kehityskuluista kansan asuinalueella, tapahtumista jotka muokkaavat ns. kansallista muistia. Suomen alueen asukkaat ovat jakaneet yhteiset oikeudet ja velvollisuudet ja kumartaneet yhteisiä hallitsijoita jo ainakin keskiajan päättymisestä lähtien: ensin yhdessä ruotsalaisten kanssa, sitten Venäjän alaisessa suuriruhtinaskunnassaan ja lopulta itsenäisinä. Tässä mielessä meillä suomalaisilla on konkreettisiakin perusteluja yhteisöllisyyden tunteillemme. Nationalismia ei tarvitse rakentaa pelkästään mielikuvien varaan, vaikka niin kuuleekin usein väitettävän.

Luin äskettäin Tommi Uschanovin mainion kirjan "Miksi Suomi on Suomi", jota suosittelen niin kansallismielisyyden vaalijoille kuin sen karsastajillekin. Kirjassaan Uschanov tutkii ja jäsentelee  useitakin ilmiöitä, jotka minua omassa kansallisessa kulttuurissamme puhuttelevat erityisesti. Kenties kiintoisimpia huomioita hän esittää suomalaisesta syrjäänvetäytymisestä, joka ei ole välttämättä mitenkään traagista vaan rentouttavaa ja jopa terapeuttista. Sitä kuvaava ilmaisu "olla omissa oloissaan" on vailla tarkkaa vastinetta ainakin englannin kielessä. Kaikki käännökset, kuten "to be alone" tai "to be on one's own", päätyvät kuvaamaan jotenkin epämiellyttävää yksinoloa. Uschanovin mukaan

"englanninkielisestä kulttuurista puuttuu näin koko se merkityskenttä, joka saa omissa oloissaan olemisen suomalaisesta tuntumaan myönteiseltä, tavoiteltavalta ja jopa jollakin tapaa ylelliseltä tilalta."

Minulle arkkityyppinen suomalaisuus on tullut läheiseksi juuri omissa oloissani olemisen kautta. Ulkona käveleminen, musiikin kuunteleminen, saunominen, pyöräileminen ja tupakointi ovat kaikki esimerkkejä aktiviteeteista, joista nautin mieluiten ylhäisessä yksinäisyydessäni (siinäpä myös osuva, leimallisen suomalainen ilmaisu). On toki tilanteita, joissa suosin muiden seuraa, mutta en koe seuran puutetta lähes milloinkaan ahdistavana. Vaikka "omat olot" ja sosiaalinen elämä ovat toisiaan täydentäviä elämän osa-alueita, on ensin mainittu minulle ehkä etusijalla; se on lähtökohta. Kuten sanoi Juice Leskinen: "Jos ei osaa olla yksin yksin, ei osaa olla kaksin kaksin."

Kansallisesti omaleimaiset psykososiaaliset ilmiöt sekä kotimaan historian suuret kehityslinjat ovat kuitenkin varsin utuisia ja jäsentymättömiä identiteetin rakenteita, ja ne tuntuvat silloin tällöin väistämättä etäisiltä. Ihminen tarvitsee "itsensä luomiseen" jotain kouriintuntuvampaa ja henkilökohtaisempaa: oman elämänsä tapahtumia, niissä mukana olleita lähimmäisiään sekä tapahtumien näyttämöjä, so. tärkeitä paikkoja ja alueita. Olenkin taipuvainen kannattamaan näkemystä, jonka mukaan suppeaan kotiseutuun ja sen yhteisöön samaistuminen on lajillemme luonteenomainen ikivanha piirre eikä niinkään sidoksissa uuden ajan ajattelijoiden muotoilemaan nationalismiin. Minulle tällaista oman pikku elämäni käänteissä muovautunutta paikallisidentiteettiä edustaa kiintymys kotikaupunginosaani, joka välillä herättää minussa aivan poskettomia ajatuksia. On hetkiä, joina haluaisin suunnitella sille lipun, säveltää kansallislaulun, kirjoittaa kansalliseepoksenkin...

Sanalla sanoen Töölö on jonkinlainen patria in patria, isänmaa isänmaan sisällä. Se on merkitykseltään Suomea henkilökohtaisempi, lähempänä minua yksilönä. Alueelliset identiteetit voikin hahmottaa eri laajuisina, sisäkkäisinä kehinä, joiden yhteisestä keskipisteestä löytää ihmisen; egon; minut. Kehiä voi nähdä vaikka miten paljon: maailmankaikkeudessa identifioidun toki Maahan, mutta sellaiset sfäärit ovat niin etäisiä, että mitään käytännön merkitystä niillä ei ole. Niiden, jotka ihannoivat ja vaalivat "maailmankansalaisen" identiteettiä ei autakaan kuin toivoa ulkoavaruuden muukalaisten invaasiota, koska tuskin mikään muu voisi saada ihmiset astumaan impivaaralaisilta identiteettikehiltään ulommas ja sanomaan ylväästi: "Olen maapallolainen!"

Se, mitä kehää pitää itseään parhaiten määrittävänä, riippuu tietysti itse kunkin elämänvaiheista. Omani ovat sallineet vanhanmallisen samaistumisen hyvin pieneen alueeseen ja sen mieltämisen "kyläyhteisöksi", mutta käsitän ja hyväksyn, että kaikille sellainen ei ole luontevaa. Luultavasti tulevaisuudessa yhä harvemmille edes voi muodostua tämänkaltaista paikallisidentiteettiä, sillä maailman ihmiset siirtyilevät pitkin palloamme vilkkaammin kuin koskaan ennen - pakenevat, etsivät, kuka mitäkin. Mutta mikäli, kuten Jonathan Glover arvelee teoksessaan Ihmisyys (1999), tribaalin yhteisöllisyyden tarve on juurrutettu syvälle perimäämme, lienee maailman turuilla liikkeellä myös yhä enemmän selittämättömän tyhjyyden ja kaipauksen jäytämiä sieluja.