Suomen kielen havainnointia
Olisi sitä voinut pikku Olavi kevyempääkin mietittävää valita. Kyseisen arvoituksen ratkaisu ei vieläkään ole täysin selvillä, vaikka sen kimpussa ovat hyvin oppineet ihmiset puuhastelleet jo useamman vuosisadan.
Kaltaisellani sunnuntailingvistillä ei ole mitään mahdollisuuksia kaivautua ihmiskielen ja sen kirjallisen ilmaisemisen alkulähteille, mutta arkisen kielenkäytön ja siinä tapahtuvien muutosten huomioiminen ja analysoiminen onnistuu keneltä vain, jos kiinnostusta aiheeseen suinkin on. Päätin kirjoittaa ensimmäisen merkintäni tässä blogissa juuri kielen elämästä ja muutoksesta, lähinnä erästä pientä yksityiskohtaa tarkastellen, nimenomaan siksi, että kiinnostus kieleen lie minun ja elämäni pysyvin piirre. Mitä sanoin jo polvenkorkuisena miettiväni, sitä mietin mielelläni nykyäänkin; enkä keksi, mikä saisi minut koskaan lopettamaan sanojen ja kirjainten hämmästelemisen.
Niin kuin hyvin tiedetään, on kielellä taipumus muuttua ajan saatossa - kieli elää. Muutos on milloin vähittäistä, milloin rajua, ja tapahtuu monilla eri alueilla: sanastossa, kieliopissa, fonetiikassa. Sanastossa tapahtuvat muutokset ovat yleisiä ja helposti huomattavissa. Nykyisin suomessa, kuten muissakin Euroopan kielissä, on meneillään suoraan englannista lainattujen sanojen invaasio, jota silloin tällöin kauhistellaan (ja kauhistella sietääkin, rohkenen sanoa). Toisen tyyppistä sanaston mullistusta edustaa suomessa 1800-luku ja Elias Lönnrotin aika, jolloin mainittu herra itse keksi kieleemme tuhansia tarpeellisia sanoja. Useimmat niistä ovat eläneet näihin päiviin saakka, mm. esitys, sivistys, yksikkö ja monikko.
Intomieliselle mutta kovin oppimattomalle kielen tarkastelijalle varsinainen tapaus on kuitenkin jonkin kieliopillisen muutoksen huomaaminen. Kielioppi edustaa kielessä pysyvämpiä ja syvempiä rakenteita kuin sanasto ja muuttuu yleensä hitaammin. Viime vuosien aikana olen omassa ikäluokassani kiinnittänyt huomiota numeraalin yksi taivutuksessa tapahtuneeseen muutokseen, joka tosin on vielä harvinainen, mutta saattaa hyvinkin yleistyä lähitulevaisuudessa. Seuraavassa esittelen tämän uuden taivutuksen sekä arveluni siitä, miksi se on ilmaantunut. Lopuksi perustelen, miksi sillä voisi olla edellytyksiä vähitellen korvata vanha taivutus.
Luullakseni riittää, että tarkastelemme sanan yksi perusmuotoa sekä sen taivutuksia genetiivissä ja partitiivissa. Nykyinen taivutus yksikössä on yksi, yhden, yhtä ja monikossa yhdet, yksien, yksiä. Yksikössä perusmuodon ks muuttuu taivutettaessa hd:ksi tai ht:ksi, kun taas monikossa hd muuttuu ks:ksi. Tämä on kaunista ja järjestelmällistä, mutta viime aikoina jotkut ovat, kaiketi tiedostamattaan, keksineet, ettei konsonanttiyhdistelmää ks enää tarvitakaan muualla kuin yksikön perusmuodossa. Omanikäisteni nuorten parissa usein kuulemani uusi monikon taivutus on seuraava: yhdet, yhtien, yhtiä.
Sanottakoon, että tämä kuulosti aluksi mielestäni aivan järkyttävän typerältä, suorastaan jonkinlaisen puhe-elinten kehitysvamman tuottamalta virheeltä. Kuultuani tämänkaltaista taivutusta eri sijamuodoissa sekä monine puhekielisine variaatioineen (yhissä, yheissä, yhiin jne.) aloin kuitenkin miettiä, miksi se on tullut käyttöön. Olin kohdannut ilmiön, jossa kieli muuttui omista, sisäisistä lähtökohdistaan. Uuden taivutuksen oli oltava jotenkin käytännöllisempi kuin vanha, sillä kukapa haluaisi kuulostaa ääliöltä hyötymättä siitä mitenkään?
Mikäli en ole ymmärtänyt ihan väärin, on yksinkertaistuminen eräs kielen luonnollisista pyrkimyksistä. Kun aloin tarkastella numeraalin yksi taivutusta, huomasin, että konsonantit muuttuvat säännöllisesti. Kerrataan vielä: yksikössä ks → hd/ht ja monikossa hd → ks. Uusi taivutus on nimenomaan kielen yksinkertaistumista. On toki helpompaa, jos monikossa taivuttaminen ei edellytä niin radikaalia konsonanttien muutosta kuin tähän asti. Näin lause "oltiin tossa yhissä bileissä" alkaakin näyttää järkevältä, vaikka kuulostaakin yhä hölmöltä!
Tätä tietysti seuraa kysymys, miksi muutos on tapahtumassa näin päin. Miksi ks väistyy hd:n ja ht:n tieltä eikä päinvastoin? Oppimattomuuttani en kehtaa ladella arvelujani pöytään ikäänkuin ne olisivat faktoja, mutta y:n ja i:n välissä konsonanttiyhdistelmä hd tai ht saattaa olla vähemmän vaivalloinen ääntää kuin ks. Mikäli tämä on totta, povaa se valoisia tulevaisuudennäkymiä uusille taivutusmuodoille. Muutos on itse asiassa joidenkin puheessa mennyt vielä pidemmälle, jolloin t ja d putoavat kokonaan pois (yhet, yhien, yhiä). Näin sanojen ääntäminen käy jo selvästi keveämmäksi. Vastaavia muutoksia sopinee odottaa muuallakin, esimerkiksi numeraalin kaksi tapauksessa.
Omaan puheenparteeni tällainen taivutus tuskin livahtaa, koska edelleen se kuulostaa korvaani vieraalta ja väärältä. En kuitenkaan enää jaksa huomautella tuttaville ja ystäville sen käytöstä. Muutos vaikuttaa niin luonnolliselta, että voin aivan hyvin suvaita sitä vaikken sitä itse omaksuisikaan. Kielipoliisien on turhaa ja suorastaan epäammattimaista puuttua kielen omista lähtökohdista tapahtuvaan uudistumiseen, koska se jos mikä on selvä merkki kielen elinvoimasta. Se kertoo, että kieltä puhutaan ja että sillä on puhujilleen merkitystä. Loppujen lopuksi voinen siis olla hyvilläni havaitsemastani ilmiöstä - toivottavasti vastaavia elämän merkkejä kuullaan kielessämme myös vastaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti